»Ei kunnalle, mutta lapsille», vastasi neiti Joppe.
»Älkää sanoko sitä!» virkkoi Iiri. »Eikö kunnilla olisi hyötyä siitä, että lapsista kasvatetaan kelvollisia ihmisiä — kuten toivottavasti tapahtuu, jos saavat kasvaa kodissa, jossa heistä pidetään huolta. He eivät tunne itseänsä orvoiksi, he ovat veljiä ja sisaria yhdessä kodissa, ja heillä on yhteinen äiti, joka heistä kaikista huolen pitää. Mutta huutolaisina heitetään heidät usein sellaiseen kotiin, jossa aina saavat tuntea, että ovat hylkykaluna. Jokainen saa ärjäistä huutolaiselle, hänelle kelpaa vaikka millainen ruoka — tuskin on hän koiraa parempi. Monesta tulee tällä tavoin huono, valheellinen ihminen, joka saa kotinsa vankihuoneessa. Mutta jos häntä toisin kasvatetaan, saattaa hän tulla hyödyttämään sitä paikkakuntaa, joka on nähnyt hänen varttuvan.»
»Minä pelkään, kuten isännätkin, ettei tuumasta tule mitään.»
»Jos vain huoneet saataisiin, niin kaikki hyvin kävisi. Kyllä meidän ompeluseuramme kokoisi rahaa. Me olemme kaikki asiaan hyvin innostuneet.»
»Niin, kyllä tällaisia täytyy ajatella ja harkita. En minä luule, että siitä mitään syntyy», sanoi patruuna vieläkin.
Iiri kävi surumieliseksi; hän ei uskaltanut enää puhua mitään asian puolustukseksi. Arvo, joka oli ollut ulkona kävelemässä, tuli nyt kotiin. Hän meni iloisesti Iiriä tervehtimään ja kysyi: »Oletteko jo kauan ollut täällä?»
»Olen», vastasi Iiri, »täti Joppe ja minä olemme jo olleet täällä pari tuntia». Iirin kauniit silmät eivät niin iloisilta näyttäneet kuin tavallisesti. Sen Arvo heti huomasi ja kysyi, oliko Iiri saanut kirjettä kotipitäjästään ja tiesikö miten siellä jaksettiin.
»En aivan nykyään. Eikä Pekkokaan Helsingistä ole kirjoittanut moneen aikaan», vastasi Iiri.
»Sepä kumma», sanoi Arvo. »Minä luulin häneltä usein kirjeitä tulevan.»
»Hän ei ole juuri ahkera siinä suhteessa», vastasi Iiri, »enkä minäkään liioin. Mutta kotipitäjääni minä kirjoitan sentään jotenkin usein.» Kääntyen neiti Joppeen hän lisäsi: »Täti, emmekö jo lähde?»