»Ei maar, Renkala, — ei sitä niin kannaksi ruveta toisen huoneessa! Renkala on hyvä ja puhuu siivommasti, muuten täytyy minun käyttää emännänoikeuttani ja käskeä teidät ulos.»
»Aivan halusta menenkin, kun vain saan mukaani tuon huutotyttöni, jota te täällä hyysäätte.»
»Hän on meidän kasvattimme. Rovasti on luvannut hänet meille, eikä häntä meiltä oteta, vaikka mihinkä oikeuteen menisitte.»
Kun Renkala kuuli, että rovasti oli Iirin luvannut lukkarille, sanoi hän: »Pitäkää sitte mokoma saaliinne. Kuka hänestä huolisi — itsensä tappajasta», ja hän meni ulos ovesta.
»Oikein hyvään aikaan tulitte», sanoi Hely. »Tuo Renkala olisi lyönyt meitä kaikkia, ellette olisi joutunut kotiin.»
»Kyllä minä sitä pelkäsin, mutta en kuitenkaan luullut, että hän tällä hetkellä juuri olisi tullut, kun vain käymältä poissa olin.»
»Mutta minä en yhtään häntä pelännyt, vaikka aikoikin lyödä. Hely, pelkäsinkös?» sanoi Martti.
»Et sinä pelännyt; mutta mennäänpä nyt kotiin jo, ett'ei kaivata.» He sanoivat jäähyväiset ja läksivät.
SEITSEMÄS LUKU
Tie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin koivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin perhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä. Tänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä pitkin. Ne olivat pappilan nuoret, jotka palasivat Kartanosta, sekä Arvo, joka aikoi lähteä kotiin; Lilli ja Aksel olivat näitä vieraitaan saattamassa. Kääsien eteen valjastettu hevonen, jota palvelijapoika ajoi, kulki verkalleen heidän edellään. Päivä oli kuuma, vaan sitä ihanammalta tuntui metsän viileys. Selja juoksi vähän väliä kukkia poimimaan tien vierestä ja jäi kerran aivan kauas seurastaan, jonka vuoksi Ahto huusi: »Selja, joudu nyt, muuten saat jäädä.»