Iiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut erityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen olinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä. Tällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty harsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä ollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä saataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä matami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta kasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti ja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein miellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin näytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen suuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä sateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten häähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. »Kukahan tulee?» ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä olihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja nytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami sanoi: »Vai niin, onko itse patrunessakin — kyllä tullaan! — Sano nyt vain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!»
Matami tuli saliin Iirin luo, sanoen: »Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu pappilaan huomenna iltaa viettämään — ja sinne tulee paljo vieraita — kaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja nuori patruuna — niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.»
»Koskahan lienevät tulleet?» sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen poskilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.
»En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin tulee Kartanosta.»
»Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi», vastasi Iiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään kuntoon.
Matami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä että sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.
Tuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen erittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin Ruotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja käytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan vetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.
»Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut», virkkoi Iiri.
»Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä heidän rikkautensa tunnetaan», virkkoi Pekko. »Meidän on tapana sanoa: hän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.»
»Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.»