Kun lukkarin perhe astui tuohon valaistuun saliin, oli sinne jo melkoisesti kokoontunut nuorisoa. Helvi ja Selja, jotka täällä keskustelua pitivät vireillä, tulivat sanomaan tervetuliaiset matamille sekä Iirille ja Pekolle; lukkari oli jo puikahtanut eteisestä rovastin kamariin. Matami tervehti sanoen: »Hyvää päivää, terveisiä meiltä», vaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri sekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti, jossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta seisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka haaralle sekä palasi sitte saliin. Hänen hieno olentonsa pisti paremmin silmiin matamin rinnalla, sillä viimemainittu käveli ympäri huonetta, kätellen jokaista ja lausuen: »Terveisiä meiltä». Kun hän tuli everstinnan luo, joka oli pitäjän ylhäisin rouva, tuumasi hän kumartaa vain, mutta ajatellen, että everstinna ehkä sentään pahastuisi, pisti hän kuitenkin taas kättä, vaan sanoi nyt: »Terveisiä meidän mäeltä» — lieneekö tuo hänestä kuulunut vähän hienommalta kuin: »terveisiä meiltä».
Everstinna ei noussut istualtaan, vaan noikkasi vähäisen ja kurkotti armollisesti kättään. Patrunessa Aateli huomasi kälynsä kopean tervehdyksen. Hän hymyili vähän, ja kun matami ennätti patrunessan luo sekä myöskin häntä tervehti lausuen: »Terveisiä meidän mäeltä», niin patrunessa ystävällisesti vastasi: »Kiitoksia». Matami katsoi sitte ympärilleen, mihinkä nurkkaan hänen olisi sopinut istua, vaikka tyhjä tuoli oli aivan sohvan vieressä, mutta patrunessa sanoi: »Istukaa rouva hyvä tähän, tässähän on tyhjä tuoli.»
»Minäkö näin ylhäälle?» — Hän istui kuitenkin ja jatkoi: »En minä mikään rouva ole, matami vain — mieheni on täällä pitäjässä lukkarina, ja kun me olemme ikäänkuin pappissäätyä, niin tänne pappilaan on aina kutsuttu — ja sitte meillä on nuoria myöskin, ja niittenpä vuoksi minuakin tahdotaan mukaan, koska meidän tyttöä ei haluta lähteä ilman minua. Hän on vain ottotyttö, mutta pelkkää iloa on hän meille tuottanut. Niin, nuori patruunapa hänet vedestä pelasti ja meille toi. Lähinnä Jumalaa me nuorta patruunaa eli maisteria, tai miksikä häntä nyt karahtierataan — saamme lapsesta kiittää.»
»En muista hänen puhuneenkaan siitä mitään — ehkä sentään, nyt johtuu se asia mieleeni. Sitte on kulunut monta vuotta.»
»Kuudetta vuotta. Yhden vuoden tyttö oli meillä kotona, silloin hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi pappilassa koulua — ja sitte on hän ollut neljä kokonaista ja nyt viidettä vuotta Hämeenlinnan tyttökoulussa. Niin, kuudetta vuotta siitä on — hän on nyt seitsemäntoista-vuotias, koko riski tyttö, vaan sentään hentoa laatua, kyllä hänessä mittaa on — aivan täysikasvuinen, vaikka vielä koulua käy, mutta keväällä hän sieltä pääsee. Rippikoulun hän jo on käynyt.»
Uusia vieraita tuli, ja matami, joka ei mielellään istunut huoneen peräpuolella ylhäisten joukossa, puikahti nyt kamarin alapäähän istumaan. Salissa nuoret tyttöset jutellen kävelivät pitkin lattiaa, eikä pitkääkään aikaa kulunut, ennenkuin olivat muodostaneet piirin ja lauloivat:
»Nuori ystäväin, tule hyppimään kanssani piiriin, heipparallalei —»
Tätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua viettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt kaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko erittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti Aatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.
Iiri istui nurkkasessaan katsellen lattialla pyöriviä, ja ensimmäinen valssi meni, ilman että hän kertaakaan oli lattialla. Mutta ei hän sillä väliä pitänyt, se oli aivan luonnollista vain. Kerran kuitenkin hän ajatteli itsekseen, kun Arvo Aateli Lillin kanssa pyörähti lattialla: »Jospa yhden ainoan kerran saisin tanssia hänen kanssaan — yhden kerran vain» — mutta se ajatus puikahti esiin hänen sydämensä sisimmästä sopukasta — ja sinne hän sen taas lähetti piiloon. Pekolle hän itsekseen hymyili, sillä Pekko tanssi aina sen kanssa, jonka hän havaitsi enimmän huomatuksi. Hänen suurin vikansa oli turhamaisuus, ja itsenäisyyttä häneltä myöskin puuttui. Iiri kyllä tiesi olevansa Pekolle rakas, vaikkei aina siltä näyttänyt.
Nyt ruvettiin katrillia tanssimaan. Useimmilla oli jo kumppanit valittuna, kun Arvo, joka oli pistäytynyt herrojen kamariin, jälleen astui saliin. Hän katseli ympärilleen ja — mikä kumma! — tuli suorastaan sitä nurkkaa kohti, jossa Iiri istui. Iiri, joka oli toivonut saavansa kerran vain pyörähtää ympäri Arvon kanssa, toivoi nyt taas, ettei hän tulisikaan, mutta Arvo tuli. Hän näki, tarkastellessaan neitosia, nuoren, sievän tyttösen, joka vaatimattomana, ikään kuin lemmikki lähteen reunalla, istui nurkkasessaan. Arvo esitteli itsensä ja pyysi Iiriä katrillia tanssimaan.