Hely punastui ja vastasi vähän närkästyneenä: »Kyllä ne valmiit ovat, jahka teitä kylpemään käsketään.»
»So soh, älä nyt suutu, vaikka minä luutnantista puhuin, mutta kyllä se on tosi, että minun silloin teki mieleni nipistää häneltä nenä, jotta hän sen viimeisen kerran olisi saanut tulla meidän Helyä mielittelemään. Mutta hupaistapa olisi häntä nähdä huomenna, kun hän taas varmaankin tulee postia hakemaan ja tavallisuuden mukaan huutaa Helyä eikä näekään 'söötä vaakra likkaa', vaan sen sijasta Taaven-muorin rypistyneet kasvot.»
»Mitäs tuommoisia turhia lärpöttelet. Vihdat ovat nyt valmiit, mennään kotiin», sanoi Hely.
»Mennään vain», virkkoi Hanna, »ja vie terveisiä Martille».
»Kyllä! Kello kuusi aamulla tulemme sinua noutamaan. Oletko silloin valmis lähtemään?»
»Olen varmaan», vastasi Hanna ja läksi menemään vainiopolkua myöten pappilaan; mutta Hely ja Kallu riensivät kievaritaloa kohti.
Heidän jäätyänsä kahdenkesken virkkoi Kallu: »Kuules, Hely, koska me tästä rupeamme kotia itsellemme hankkimaan?»
»Mitäs joutavia puhut — Lieneekö meillä nyt matkustavaisia taas, se olisi vähän harmillista; niitä sitte saa koko illan passata.»
»Miksi sinä et milloinkaan tahdo minua kuunnella, kun joskus vakavasti juttelisin kanssasi; olemmehan olleet aina hyviä ystäviä lapsuudesta asti, ja kerran minä tahdon varman vastauksen sinulta. Olen monta monituista kertaa sanonut sinulle, että sinua rakastan enemmän kuin ketään muuta maailmassa, mutta kysymyksiini: 'Rakastatko sinä minua,' — sinä aina kiertämällä vastaat. Mitä se semmoinen on?»
»No hyvänen aika, pidänhän minä sinusta, mutta en vielä ole naimista ajatellut — vapaana on hauska olla — vaan enhän minä muistakaan huoli; jos jonkun otan, otan kai sinut, mutta en minä mitään varmasti lupaa.»