»Pappa kulta!» sanoi everstinna. »Mitä nuot lapset tarvitsevat oppia — heidän alustalaistensa lapset? Tottelevaisuutta ja nöyryyttä, se on pääasia.»
»Se on kyllä tärkeää», vastasi eversti, »vaan taitava opettaja senkin täytyy olla, joka oikeaa sydämen nöyryyttä kykenee lapsiin juurruttamaan. Sitä ehkä harvat oppineetkaan osaavat tehdä.»
»Pappa rakas, sinä kaikkea katselet ideaaliselta kannalta», lausui everstinna. Eversti huokasi ja läksi huoneesta.
»Täälläkin juuri par'aikaa valitaan kansakoulunopettajatarta», ilmoitti
Aksel.
»Niin, ja Iiri Salmi on yksi hakijoista», sanoi Lilli, »hän ehkä pääseekin».
»Iiri! Vai niin!» huudahti Arvo. »Sehän olikin päämäärä, johon hän pyrki. Koska täällä nyt on opettajattaren vaali, niin minun täytyy mennä huomenna pappilaan. Rovastilta saan tietää, kutka ovat pyrkineet tänne, ja ehkä niistä olisi joku, jonka hän tuntisi. Olisi paljon hauskempi saada sellainen opettajatar, joka on tunnettu. Pikemmin se myöskin kävisi, kuin sanomalehdissä ilmoittamalla, jos hänet nyt näistä hakijoista saisimme. Tottahan Aksel ja Lilli tulevat kanssani.»
Lilli ja Aksel olivat myöntyväisiä seuraamaan Arvoa pappilaan, ja päätetty siis oli, että sieltä lähdettäisiin tiedustelemaan opettajatarta.
NELJÄSTOISTA LUKU
Ensimmäinen pilvi oli noussut Iirin taivaalle, joka oli hänen ollessaan lukkarilla aivan kirkkaana pysynyt. Renkala oli todellakin jyrkästi vastustanut Iirin valitsemista opettajattareksi. Kun rovasti ehdotti Iiriä, koska hän oli pitäjän omia lapsia ja hänellä sen lisäksi vielä oli parhaat todistukset, vastasi Renkala: »Emme huoli semmoisesta. Vielä ehkä opettaisi lapsiamme menemään järveen, kun heitä kuritetaan.» Rovasti sanoi sellaiset puheet turhiksi ja vaati äänestystä, mutta silloin kaikki muut paitsi lukkari olivat Renkalan puolella. Siinä siis ei auttanut mikään. Kun lukkari kotiin tultuansa tämän ilmoitti Iirille, tuli tyttö kovin alakuloiseksi. Hän oli jo pari vuotta pitänyt yksityistä pikkulasten koulua, ja hänen oppilaansa rakastivat opettajatartansa. Nyt hän luuli saavansa oman kodin kasvattivanhempainsa lähellä, mutta koko toivo oli rauennut. Hän mietti, hakisiko hän muualle, sillä siihen vaikutusalaan, joka hänellä oli kodissaan, ei hän tyytynyt. »Sopiiko minun täällä aina syödä armoleipää?» ajatteli Iiri. »Ei suinkaan. Minä hankin itselleni oman kodin, jonne vien setäni ja tätini ja jossa he saavat vanhuudenpäivänsä viettää.»
Matami tuli Iirin luo, sanoen: