»Niin, Helvissä on 'noblessia' — sen hän havaitsi silloin, kuin
Ragnhildin isä, leskiparoni, kävi täällä ja Helviä liehitteli.»
»Ahto, kuinka tuommoisia puhut», torui Helvi.
»Onpa se tosi», vakuutti Ahto, »siitä asti hän sinussa on ylevyyttä havainnut. Hän on todellakin hauska, tuo everstinna.»
»Hauska! Onko hän hauska?» kysyi Iiri ihmetellen.
»On kyllä tavallaan», vastasi Ahto. »Minusta on hauska kuulla hänen puhettaan. Hän on ikäänkuin muinaiskalu, niin vanhanaikuinen. Tuo entisajan sukuylpeys tulee hänessä aina esiin. Eikä se ketään haittaa tähän aikaan. Semmoisella ylpeydellä ei ole enää muuta voimaa, kuin että saa nauruhermot liikkeelle ja osottaa meille, kuinka narrimaisia ihmiset ennen olivat.»
»Kyllä he minun luullakseni ovat yhtä narrimaisia vieläkin, ja ylpeitä löytyy yhtä paljon kuin ennen», väitti Iiri, »mutta tosi on, että everstinnassa se esiintyy vanhanaikuisella tavalla. Siis tapa meistä näyttää muinaisaikuiselta, vaan viat eivät meidän ajalla ole yhtään vähemmät. Ylpeys, kunnianhimo ja muut sellaiset ilmaantuvat kyllä ihmisissä nyt ja luultavasti vast'edeskin.»
»Sen kyllä myönnän, mutta jos ihminen, joka pyrkii varmaa päämäärää kohti, ahkeralla, jalolla työllä tarkoitusperänsä saavuttaa, on hänen ylpeytensä kuitenkin paremmin oikeutettu kuin sen, joka ylpeilee siitä, että hän on syntyessään perinyt isäinsä loistavan nimen.»
»Esi-isäin hyvät avut menevät usein perintönä lapsille», vastasi Iiri, »ja lapset ylpeilevät siitä, että isäin jaloa verta juoksee heidän suonissaan. Tyhmää se kyllä on, vaan ei tyhmempää kuin ylpeys yleensä.»
»Se on aivan tosi», sanoi ruustinna, »että ylpeys on tyhmä ja naurettava, sillä mistä ihminen saattaisi ylpeillä? Ei mistään! Jumala voi rikkaan köyhäksi tehdä, teräväjärkisen heikkomieliseksi ja korkeassa virassa olevan, joka ylpeänä kunnian kukkulaltaan katselee käskyläisiään, silmänräpäyksessä halvauksen kautta aivan kykenemättömäksi saattaa. Näemmehän tämmöisiä esimerkkejä joka päivä. Kaunotar, joka kauneudestaan ylpeilee — paljonko hän tarvitsee, ennenkuin poskensa hehkuvat ruusut ovat menneet — joku pieni kompastus vain jo arven tuottaa pilaamaan hänen kauniin muotonsa. Ja tapaturman tulemattakin varmaan muutamien vuosien kuluttua sanotaan: 'Onko hän milloinkaan voinut olla kaunotar?' Semmoista se tässä maailmassa on. Siis ei ole kenelläkään ylpeilemistä, sillä ihminen ei suuruutensa haltija ole, vaan Jumala ainoastaan.»
Tähän äitinsä puheeseen ei Ahto enää mitään sanonut. Kello löi seitsemän, ja Iiri virkkoi: »Ilta on joutunut niin ihmeellisesti, minun olisi jo ennen täytynyt mennä kotiin. Huomenna siis lähdetään.»