Leski meni panemaan kahvipannunsa tulelle ja Kerttu tarjosi paperossia. Siinä nyt oli kauppiaan kovin hauska istua, tuossa kodikkaassa, lämpimässä huoneessa, näitten herttaisten naisten parissa. Hän oli sen aina huomannut, joka kerta, kun hän tuli vuokraansa maksamaan, että heidän olisi erinomaisen hyvin sopinut aina asua näin yhdessä; silloin hänen tietysti ei olisi tarvinnut vuokraa maksaa ja naiset olisivat hoitaneet hänen talouttaan ja hän olisi työnsä tehtyä saanut polttaa papirossia ja Kerttu olisi istunut hänen rinnallaan ommellen — niin, ommellen tuollaisia somia pieniä esineitä. — Tämä perhekuva oli nyt niin elävänä hänen silmiensä edessä, että ukko ajatteli: "Minun täytyy se asia nyt esittää hänelle, sitä ei auta kauemmin tuumia". Hän tarttui Kertun käteen, jonka tämä ujosti veti pois, ja sanoi: "Jaa niin, minä tahdoin vain sanoa, että minun nyt vihdoinkin täytyy ilmoittaa, että, että minä teitä rakastan ja pyydän teitä sulostuttamaan minun yksinäistä elämääni."
Kerttu sanoi vakaalla äänellä: "Sitä en saata. — Minä teitä kunnioitan, vaan rakastaa teitä en saata."
"Jaa niin, en minä vastausta heti olisi tahtonut, miettikää nyt ensin, ehkä sentään vielä toisinkin ajattelette."
"Kyllä minun päätökseni on varma, mutta älkää sentään meihin suuttuko, vaan olkaa ystävällinen kuten ennenkin."
Äiti tuli samassa kammariin ja käski Kertun tuoda kahvi-asettimet sisälle. Kun Kerttu oli mennyt, puhui kauppias asiansa äidille. "Odottakaa, ehkä hän sentään asiaa mietittyänsä ajattelee toisin", vastasi äiti. Kerttu toi kahvia ja kauppias joi, sekä poltteli välillä papirossiansa, mutta ei hän sentään kauaa viipynyt enään. Hänen mentyänsä sanoi äiti: "Kerttu, etkö tehnyt hullusti, kun et ottanut kauppiasta? Kentiesi elämäni on hyvinkin lyhyt, olisi ollut hauskaa, kun olisin nähnyt sinun hyvässä suojassa".
"Jos jäänkin äidistä yksin, jota Jumala varjelkoon, en ole turvaton. Jumala minua kyllä suojaa ja minä osaan tehdä työtä, ei minulla siis ole mitään hätää. Sitä paitsi en koskaan elatukseni vuoksi miestä ota, enkä luule, että äitikään sitä tahtoisi."
"En, lapseni, mutta tämä kauppias on kunnioitettava mies, vaikka hän näin naisten seurassa on vähän ujo ja kömpelö. Luulin toki sinun saattavan häneen rakastua, mutta sinulla on ehkä toinen vielä rakkaassa muistossa, vaan sellaiset nuoruuden unelmat ovat pilven takaisia. — Neljä vuotta on siitä, kuin Elias läksi — mitenkä saattaisi nuorukainen muistaa lapsuuden ystävää niin kauan, kun ei ole häntä kertaakaan nähnyt sillä aikaa. — Eihän teidän välillänne mitään sopimusta ollut?"
"Ei, äitini, vaan hän tulee kuitenkin kerran."
"Katso, ettei pettynyt toivo sydäntäsi muserra; parempi olisi unhottaa hänet. En minä kuitenkaan sen vuoksi kehoita sinua kauppiaalle menemään, sillä vastoin tahtoansa ei kenenkään pidä avioliittoa rakentaa. Sinä olet joka joulu tuntemattomalta saanut kirjan joululahjaksi — onko antaja ehkä sentäänkin sinulle tuttu?"
"Niin luulen. Ja, äiti, kerran hän tulee itse, sen uskon lujasti.
Antakaa minun olla onnellinen luottamuksessani."