"Hyvää päivää, Kerttu! Tuletko luistelemaan? Mandi tulee myöskin", kysyi nuori lukiolainen, joka nyt astui sisään. Hänen vanhempansa asuivat lesken talossa ja poika oli äskettäin palannut Turusta joululomaa viettämään.
"En nyt jouda. Erkki tulee kohta kotiin ja siksi meillä täytyy olla joulu valmis."
"Erkki, aina vain Erkki. Ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan! Eilen sinä et tullut sen vuoksi, ettei Erkki ollut kotona, jotta olisit hänen saanut suojeliaksesi muka. Nyt on Mandi sisareni mukana, mutta taas on Erkki estämässä."
"Mene vain, Kerttu, vähäksi aikaa; hyväähän se ulko-ilma sinullekkin tekee. Tuollaisen pienen virkistyksen sinä kyllä tarvitset".
"Menenkö siis, äiti?"
"Menet sinä". Lukiolaisen puoleen kääntyen jatkoi äiti: "Kauvan ei Kerttu toki saa viipyä, sillä parin tunnin kuluttua minä häntä tarvitsen joululeivoksiamme leipomaan."
"Kyllä siksi tulen varmaan", vastasi Kerttu ja puki pikaisesti yllensä, otti luistimet käsivarrelleen ja läksi sitten niin iloisena, kuin kuusitoistavuotinen tyttö saattaa olla, kun hän ahkerasti työtä tehtyänsä pääsee hyvien toverien parissa raitista virkistystä nauttimaan.
Ulkona seisoi Mandi odottamassa ja nyt mentiin rantaan päin.
"Anna minulle, Kerttu, luistimesi kannettaviksi", pyysi lukiolainen.
"Kiitos vain, kyllä minä jaksan ne itsekkin kantaa."