"Katsos vain, sinä tiedät."
"Niin, tottakai, kun Erkki on opettanut minulle maantietoa ja vielä sanonut, että minun etenkin pitää tunteman Suomen maantietoa."
"Mutta mitenkä sinä sen muistit, kosk'ei Mandikaan muistanut, vaikka on niin ahkeraan koulua marssinut."
"Minä, näes, luen ainoastaan vähän, niin täytyyhän sen sitten päässä pysyä, mutta sisaresi lukee niin paljon, ett'ei mahdu muistiin."
"Hm — Mikä siis on parempi, lukea vähän taikka paljon?"
"Mistä minä tiedän, kysy oppineilta."
"Minun mielestäni on viisainta" —
"Että riennämme jäälle luistelemaan, jotta sitten ennätämme ajoissa kotia", sanoi Kerttu ja juoksi samassa jäälle, jossa hän sitoi kiireesti luistimet jalkaansa ja kiiti sitten jäätä pitkin niin nopeaan, että Eliaan ja Mandin oli vaikea häntä saavuttaa; vaan sitten kuitenkin kaikki katosivat tuohon kirjavaan joukkoon, joka jäällä oli luistelemassa.
Sillä välin, kuin nämät nuoret jäällä olivat luistelemassa, istui Teinin leski hetkiseksi pieneen kammariinsa keinutuoliin levähtämään. Hän oli juuri saanut joululeivoksensa hyvään alkuun ja nyt hänellä oli vähäinen lepohetki. Hänen ajatuksensa lensivät monta vuotta taaksepäin — hän muisteli montaa, montaa joulua, jolloin miehensä vielä eli, jolloin Erkki ensi kerran joulukuusen näki sekä miten lapsi sitten vuosi vuodelta enemmän ymmärsi iloita joulupuusta. Sitten ajatteli hän tuota pitkää vuosijonoa, jonka hän oli yksin elänyt lastensa kanssa, ja niitä monia huolia — niin, huolet, ne nyt olivat kaikki ikään kuin usvan peittäminä. Hän näki vain kaksi kirkasta valopilkkua, jotka hänen elämäänsä sulostuttivat, ja ne olivat hänen lapsensa. He olivat aina tuottaneet iloa äidillensä. Josta enemmän vaivaa näemme, se meille rakkaammaksi, kalliimmaksi tulee, ja niinpä Erkkikin äidilleen oli, jos mahdollista, vielä rakkaampi kuin Kerttu, sillä tyttönen oli aina äitinsä silmäin alla, mutta Erkki oli maailmalla jo pienestä. Äiti oli monta yötä valvonut, hartaasti rukoillen poikansa puolesta, rukoillut, että Jumala häntä suojaisi ja varjelisi kaikista vaaroista, ja varmaankin äidin rukous oli kuultu, sillä oikeimpa kunnolliseksi tämä poika oli kasvanut.
Äidin näin ajatellessa menneitä vuosia, oli aika jo kulunut hänen huomaamattansa niin, että luisteliat palasivat.