Illallisen jälkeen äiti lastensa kanssa veisasi jouluvirren ja sitte
Erkki vielä luki iltarukouksen, jonka jälkeen he menivät levolle.
Joulu-aamuna äiti läksi lapsinensa kirkolle. Erkki meni sakaristoon, mutta äiti ja tytär kirkkoon, joka oli väkeä täynnä. Kun leski lähestyi sitä penkkiä, jossa hän tavallisesti oli istunut, tekivät penkissä istujat kohta nöyrästi tilaa ja leski ajatteli: "tämä on poikani tähden — mitäpä he minulle, köyhälle leskelle, muuten tilaa tekisivät".
He istuivat penkkiin, siunasivat, ja äiti rukoili hartaasti, että Jumala antaisi voimaa ja taitoa Erkille, jotta hän saattaisi niin julistaa Herran sanaa, että se ihmisiä ohjaisi oikealle tielle. Kun hän näin oli huokauksensa korkeuteen lähettänyt, katsoi hän ympärilleen. Kirkko oli valoisa ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa. Kävellen ja ajaen olivat he rientäneet joulujuhlaa viettämään, kuten aina ennenkin, mutta lesken mielestä kaikki nyt olivat tulleet hänen poikansa tähden, kuullaksensa, kun hänen poikansa saarnasi. Kukapa ei sitä olisi tehnyt, rientänyt vaikka mimmoisen pyryn lävitse. — Hän ajatteli, että muut olisivat tehneet kuten hänkin. Kaikki ihmiset nyt katsoivatkin juuri häneen ja Kerttuun, net varmaan ajattelivat, että he olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä. Kentiesi eivät aivan väärässä olleetkaan. Näin äidin ajatukset pyörivät lemmikkinsä ympärillä, kunnes poika astui saarnastuoliin. Silloin hän pani kätensä ristiin ja kuunteli levollisena saarnaa. Hän oli poikansa puolesta rukoillut ja oli varma siitä, että Jumala tuon rukouksen oli kuullut.
Tyytyväisenä läksi hän taas Jumalan palveluksen loputtua kotiansa, sillä yksinkertaista ja selvää sanaa oli Erkki saarnannut, eikä sellaista, kuin moni harhaoppinen tähän aikaan.
Päivällä tuli Elias Teinin perheen luo ja onnitteli Erkkiä, joka jo noin pitkälle oli ehtinyt. "Koska minä näihin asti ennätän sinun jälkiäsi seurata?" sanoi hän.
"Ei siihen tarvita paljoakaan aikaa, kyllä sinä saarnaan pääset", vastasi Erkki.
"Mutta minä en tahdo, ennenkuin sitte vasta, jahka jo pian papiksi tulen. Niinhän sinäkin teit ja Kerttu sanoo aina, että kaikki on parasta, mitä sinä teet."
"Vai niin, sitte hän varmaankin arvoni laskee liian korkealle."
"Niin — nyt taas. Olet sinä hyvin kummallinen. Enhän minä sillä tapaa ole sanonut koskaan."
"Noh, sopikaa pois. Kerttu, tuleppas näyttämään tuota kaunista joululahjaasi, josta emme tiedä, mistä se on tullut."