"Mitä joutavia sinun päähäsi on pistänyt, jopa nyt kuuseen kurotitkin. — Kyllä meidän Valva jo kartanoihinkin olisi viety, mutta eipä ole huolinut. — Vai niin vaan — parhaassa vievän mieli. — Siitä ei veli kulta tule mitään."
"Isä, Mauri ja minä olemme jo viisi vuotta olleet salakihloissa, enkä minä ketään muuta ota, turhaan saatte sitä odottaa."
"Salakihloissa! — Kukapa olisi saattanut aavistaakkaan tuollaisia tuhmuuksia. Noh, lapset tekevät lasten töitä —. Mutta nyt te olette aika-ihmisiä molemmat, ja nyt tehdään asiasta loppu."
"Mitäpä teillä on minua vastaan? En ole milloinkaan tietääkseni teitä loukannut. Omaa mainettani en myöskään ole koskaan häväissyt…"
"Noh, soh, eihän tässä mitään puolustuksia tarvita. Minä tahdon tyttäreni suurempaan ja rikkaampaan taloon. Siinä se on koko asia. Älä nyt enään turhia puhu, vaan ollaan ystävät kuten ennenkin. Eihän naiset omaa parastaan ymmärrä — holhouksen alaisiapa he ovatkin — ja minun täytyy lapseni etua valvoa."
Mauri huokasi ja nousi, lähteäksensä pois, mutta Salovaara sanoi hyvin ystävällisesti:
"Älä nyt kiirehdi, juo toinen kuppi kahvia ensin."
"Kiitos ei minua maita."
Mauri sanoi jäähyväiset ja läksi. Valva seurasi häntä vielä portille ja vakuutti, ettei hän kuitenkaan koskaan unhottaisi Mauria. "Ehkäpä isän mielipiteet vielä muuttuvat", sanoi hän.
Salovaara kulki kammarissaan edes takaisin ja ajatteli itsekseen: "Kummallista, pienen talon poika — velkahinen tietysti. — Mikä pitää päähän pälkähtämänkin, kun tulee meidän Valvaa kosimaan. — Tyttö tulee toimeen vaikka minkälaisessa kartanossa. — Valvasta pienen Tuomelan talon emäntä! Hui hai! Ei, ei siitä, poika, mitään tule. Tytöt pilanneet pojan niin itserakkaaksi, että punaisien poskiensa vuoksi luulee saavansa kenen hyvään. Ei siitä mitään tule, ei!"