"Ei, ne ovat kaikki oman maan rotua, mutta hyvin ne antavat maitoa."
"Meillä ei myöskään ollut muuta kuin suomalaisia elikoita, mutta minä toin kodistani pari lehmää, ja kyllä ne hyvin erottuvat toisista. Käykää nyt pian meillä, niin saatte nähdä ne. Omenatkin meillä ovat juuri parhaallaan; täytyy tulla, ennenkuin loppuvat. Kylästä käyvät lakkaamatta niitä ostamassa; tuopittain vain vievät. Niin ne ovat menneet kaupaksi, etten enään tahtoisi myydäkkään, mutta paha on kieltääkkin, kun rukoilevat antamaan, eivätkä ilmaiseksi pyydäkkään."
Reeta ei aavistanut, miten hänen kertomuksensa rasitti Valvaa —. Noita omenapuita, joista Reeta puhui, oli Valva monesti katsellut Maurin kanssa, ja yhden, jossa oli erittäin hyviä, keltaisia omenoita, oli Mauri nimittänyt Valvan puuksi. Nyt olivat ne kaikki toisen omat — hänellä ei ollut mitään niiden kanssa tekemistä — Reeta sai hänelle antaa niistä omenan tahi olla antamatta. Tämä tuntui hänestä katkeralta, ja hän kulki ääneti Reetan rinnalla.
"Ptruu, soh!" kuului ääni huutavan tallin luota.
"Hyvänen aika, Rantalan hevostahan jo valjastetaan. Minunkin täytyy mennä sisälle katsomaan, eikö meidän Maurikin jo aio lähteä."
Sisälle mentiin ja siellä tosiaankin Mauri jo oli jättänyt hyvästi.
"Kas, jopa aioit jättää minun tänne," sanoi Reeta nauraen.
Mauri ei vastannut mitään, vaan läksi, käteltyään Valvaa, ulos hevosensa luo, jonka Salovaaran renki ajoi pihaan. Reeta katsoi hänen jälkeensä. Mauri näytti niin kumman vakaalta, mutta se oli kaiketi sattumus, hän vain näytti siltä — mikäpä häntä täällä olisi surettanut —.
Reeta noikkasi vielä Salovaaran tytöille ja läksi. Rautio hyppeli vähän levottomana, mutta Mauri piteli sitä suupielistä, ja Reeta pääsi onnellisesti kääseihin. Mauri hyppäsi hänen viereensä ja sitte ajettiin kotia.