Kun kaikki oli kunnossa, kurkisti Reeta ulos ikkunasta nähdäksensä, joko Mauri kaupungista tulisi, mutta ei näkynyt ketään. Ylioppilaat siellä oikoilivat puitten varjossa, kirjat pään alla. Omituinen tapa — sisällä oli niin kuuma, etteivät saattaneet lukea, ja ulkona kirjat olivat pään alla, siellä ei sopinut lukea, kun hyönteiset kiusasivat. Reeta tuota omituista seikkaa juuri tuumaili, kun portti narahti.
"Salovaaran Valva! Kah, mistäpä hän nyt tulee? On niin vakavan näköinenkin."
Reeta läksi Valvaa vastaan.
"Hyvää päivää! Terveisiä Rantalasta. Siellä on emäntä majaa muuttanut."
"Mitä, onko hän kuollut?"
"On. Eilen lähettivät hevosella minua noutamaan; sanoivat emännän kovin huonontuneen. Minä lähdin ja jäin sinne sitte yöksikin, kun pyysivät. Kyllä siinä jo heti hänen muodostaan saattoi arvata, että loppu oli tulossa. Vielä hän sentään vähän puhui illalla, mutta aamupuoleen yötä hän sitte loppui."
"Vai on hän kuollut; kyllä hän on sairastanutkin jo kauan, mutta en sentään luullut hänen loppunsa olevan niin lähellä. Oi, kuinka hyvä hän on ollut minullekkin! Aina hän niin lempeästi ja viisaasti neuvoi, että kyllä hänen neuvojaan mielellään muistaa."
"Kyllä, ja aina siinä talossa oli hauskaa. Siellä oli kaikki niin sopusointuista. Eerosta on kasvanut oikein ajatteleva ja viisas poika. Nyt tässä tilaisuudessakin hän oli minusta niin järkevä, ettei noin nuoresta pojasta olisi sitä saattanut odottaakkaan."
"Sopusointuista" — sanoi Reeta ikäänkuin itseksensä. "Niin, kyllä he kaikki olivat miellyttäviä, ja hauskalta tuntui heidän seuransa. Mutta mennään nyt sisälle. Olen odottanut Mauria kaupungista; hänen pitäisi tuoman pehmeätä nisuleipää, ei minulla ole tällä haavaa muuta kuin kovaa kotona."
"No eihän sitä aina saata pehmeätä pitää, enkä minä sitä paitsi kahville tullutkaan."