"Hm, usko pois vain, kyllä siinä vain oli muutakin kun leikkiä."
Ilta joutui. Elokuun hämärä levitti huntunsa seutuihin, ja nuoret laskivat työnsä pois sekä rupesivat leikkimään. Taivaan rannalta nousi kuu kumottamaan, ja sen lumoavassa valossa nuoriso leikki ja tanssi. Lehmänkellon kalkahdus kuului silloin tällöin laulujen välissä, kun kellokas tarhassa kääntyi toisella kyljelleen.
Ilta rupesi kulumaan loppuun ja innokkaammin kuin ennen kuuluivat piiritanssin sävelet. Se oli vanha, tuttu laulu, jota laulettiin:
"Niityn pintaan, mäen rintaan
Majani minä rakennan,
Sinä olet kuin ruusunkukka,
Sinua minä rakastan."
Mauri naurahti. "Kuka siellä nyt piirissä on?" kysyi hän Valvalta.
"Eero ja Eevi näkyvät olevan."
"Hm, on noissa oltu — mekin aikonamme. Vielähän niitä samoja lauluja aina laulavat. Muistatko, siitä on hyvin monta vuotta kulunut, kun mekin noita lauloimme —"
"Kaksikymmentäviisi vuotta! On se pitkä aika, ja jotakin sillä aikaa on saanut koetella, mutta Jumalan kiitos vain joka päivästä, mikä ollut on."
Nuoriso lauloi vanhoja ja uusia lauluja, mutta vaikka laulunsanat vaihtelevat ja ihmispolvet vaihtelevat, niin tunteet, jotka nuorison sydämmessä uhkuvat, ovat aina samat, ja vanhat katselevat nuorisoa mielellään, sillä he näkevät heissä jälleen keväimensä ajat elävästi kuvattuina.
Leikki lakkasi, tanssi taukosi, ompeluseura läksi kotia. Mutta heidän mentyään Mauri ja Valva vielä kauan istuivat kuutamossa, jutellen menneistä ajoista, muistellen niitä, "kuten Juhannusaikaa muistetaan"….