"Oi Mikki! unohda minua, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain tähden sinun morsiamesi olin".
Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu. Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä, hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän riensi kotiapäin, mutta jouduttuansa kapealle pölkky-sillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin tarves olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus salmesta; se ennätti vielä Mikin korville, ja nuolen nopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa katosi se, vaan Mikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.
Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, peljästyi kovasti nähdessänsä, miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun, vaan tiellä kohtasi hän kraatari-tädin, joka, levotonna siitä että tyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.
Niemen ukko tarttui tädin käsi-varsiin kiinni, huutaen kovasti; "Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! minun Mikkini uppountui, johdu auttamaan!" Sitte meni hän taas kiiruusti Kuuselaan päin, jättäen kraatari-tädin, joka peljästyksestä oli uupumaisillansa, mutta äitin rakkaus piti hänen toki pystössä, ja hän riensi Surmasalmelle, vaan ennen, kuin hän sinne joutui, kuuli hän krapsahduksen metsässä; hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä makaavan nurmikolla lehevän leppä-puun suojassa ja Mikin, joka häntä siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova, vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa vaan päältä, ja tämä lapsi hengitti vielä.
Lyyli makasi nurmella ikään kuin kuollut, vaan yht'äkkiä aivasti hän, ja vettä purskahti vielä suusta, sitte aukasi hän silmänsä ja sanoi, nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: "Sinun olisin, vaikka olisit kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla", — samassa näki Lyyli äitinsä, ja silloin näkyi hän ikään kuin miettivän, missä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi nyt tuskaantuneella äänellä:
"Oi auttakaatte minua kotia! Viekäätte minua toista polkua, en tahdo nähdä noita".
Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä sekä Mikin avulla kotia, vaan silloin olivat hänen voimansa loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni hänelle ottamaan kuivia vaatteita sanoen Mikille; "Mene sinä Surmasalmelle sanomaa viemään, ett'eivät suotta rupea hukkuneita hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule toki pian takaisin", lisäsi hän vielä, vähän levokkaalla äänellä, "sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska näen, että lapseni ei puhua jaksa".
Mikki riensi Surmasalmelle; siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita hakemassa, vaan nähdessään Mikkiä kirkasivat he hämmästyksestä, kun eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen, mutta Mikki sanoi: "Älkäätte suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette".
Nyt kun näkisivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä ikään kuin sateli jokaisen huulilta, mutta Mikki vastasi; "Lyyli putosi pölkky-sillalta". Muuta hän ei nyt asiasta puhua joutanut, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää kotia vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen sanoi hän: "Isäni! menkäämme kotia, että minä kuivia vaatteita päälleni saan".
Niemi meni poikansa kanssa; hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän mielen-likutuksista aivan voimattomaksi tullut.