"Katsos muori tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! eikö ole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?"
"Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen", vastasi muori. "Mutta, Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen peiton, joka nähdessäni lapsen tuossa, muistui mieleeni, sillä lupasinhan jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotia juuri vähän ennen kuin tänne läksimme".
Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon iloa, sillä olihan se ikään kuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu asettamaan ruokaa pöydälle; — ja olipa hänellä oikein valkoista juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen valmisti Liisu kaikille vuoteet, ja äitillensä pani hän tuon uuden punaisen peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte istui Jaakko pöydän ääreen, luki Raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä:
"Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aikakin on levolle mennä".
Matti vastasi haukotellen:
"Kylläpä olemmekin, mennään vaan maata".
Pian oli Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului metsästä.
Heluntai-aamuna nousi Liisu varahin lypsämään, mutia juuri kun hän oli saanut maidon ruokahuoneeseen sekä siivilän läpi lasketuksi astioihin, tuli muori häntä hakemaan, sanoen:
"Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät, sillä iltapuolesta on meidän kotia lähteminen".
"Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomen-iltaan asti! Mutta tulkaatte nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihavana, kuin Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuen koristuu aina vieläkin. Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta".