Nain kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois. Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin palasivat, näkyi laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät tuoksuansa metsään ja tuossa heidän edessänsä oli torppa, heidän oma kotinsa, jossa kaikki oli aivan heidän omaansa; se viittasi niin ystävällisesti heitä herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko:
"Liisu, onpa tämä kotimme toki hyvin hauska! Laula tuo laulusi, joka ennenkin aina on minua ilahuttanut, tänään sitä halusta kuuntelisin". Liisu lauloi:
"Oi kuinka ompi herttainen
Tää oma koti pienoinen!
Ken täällä kultaa kaipaisi,
Kun parempi on lempesi?
Ei tavaraa niin kallista,
Ett' siihen voisi verrata."
Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikään kuin ajatuksissaan toisti hän Liisun viimeiset sanat: "Ei tavaraa niin kallista, ett' siihen voisi verrata!" — Hänen ajatuksensa lensivät kauas menneisiin aikoihin. — — —
Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat, ja Viulu-Mikko, joka aina asui heidän luonansa, näki vielä monta Heluntai-aurinkoa nousevan ja laskevan, vaan vihdoin sai hän, kuten toivoi, hautansa Anna-Liisansa viereen.
Mäkelässä on Manta emäntänä, hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. — Niin käy, polvet katoo, — toiset tulee sijaan — useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen hauta-kumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.