"Mitä minä sillalle haluaisin, ei minulla ole edes tuttaviakaan ja sitäpaitsi ei palvelian tulekkaan omaa mieltään noudattaa, vaan haltiansa."
"Soo, soo, vai niin. Kyllä sen saarnan jo olen kuullut ennenkin", harmitteli Hilma ja lähti pois.
Kun Inkeri oli leikitellyt vähän aikaa, antoi Martta hänelle illallista ja sitten lapsi pani maata. Hilma, jonka yhä teki mieli ulos, keksi nyt hyvän keinon, millä saisi Martan mukaansa. Hän tuli Martan luo, sanoen: "Minun täytyy vähän pestä vaatteita aamulla, tule vettä noutamaan kelkalla."
"Missä Taava on? Eikö hänellä ole aikaa?"
"Ei, hän siivoo kyökkiä, ja kylläpä sinäkin pääset, koska Inkeri makaa, ei sinun alvaria tarvitse kammarissa istua, ikään kuin ei sinulla muuta tehtävää olisikkaan."
"Niin, kun röökinät ovat poissa, silloin tyttöä paremmin vielä pelkään jättää, vaan koska täytyy, — tulen sitten vain, mutta jätetään kyökin ovi auki, että Taava kuulee, jos Inkeri herää, sillä tyttö kovin pelkäsi, että minä hänen jättäisin."
"Semmoiseksi hän tulee, kun kaikki hemmottelevat häntä. Kyllä käskis vesojaan sellaisiksi kasvattaa."
Kyökin ja kammarin välinen ovi jätettiin auki, ja Martta meni Hilman kanssa vettä noutamaan. Rannalle kun ehtivät, havaitsi Hilma heti, että pitkällä sillalla kulki paljon väkeä. "Katsoppas, Martta, kuinka paljo ihmisiä sillalla on. Mennään mekin!"
"En maar tulekkaan, mene sinä jos tahdot, kyllä minä yksinkin vettä saan."
"Hyvä että menenkin talosta pois, en minä vain sinun kanssasi viitsisi palvella. Olet juuri kuin mikä puujunkkari. Kuules kuinka noilla tuolla on hauskaa! Minäpä viskaan lumipallon!"