Martta punastui ja hänen muuten lempeät silmänsä katsoivat ankarasti lapsiin:
"Toppo, kävele oitis kauniisti, jos kerrankin tuolla tavalla teet, niin Jumala rankaisee, entä jos vielä jalkasi poikki menisivät!… Leikkikää siivosti!"
"Mitäs lapset ymmärtää…"
"Leena-Kaisa, mitä eivät ymmärrä, koetan Jumalan avulla saada heitä ymmärtämään."
Martta astui pois kangaspuistaan, meni ulkoa tuomaan pieniä kiviä, neuvoi lapsiansa rakentamaan kivinavettaa lattialle, ja nämät, jotka äidin ankarista sanoista olivat käyneet ihan vakaviksi, rupesivat nyt iloisesti leikkimään. Kun olivat kivien kanssa hommissa, jatkoi Martta jälleen kutomistaan.
"Sievää kangasta tuo, siitä karttuu koko joukko rahaa, jahka se myydyksi tulee."
"Kyllä. Lähden sitte vielä tänä syksynä Jylhämäkeen, kun kankaani myytyä saan. Äitikin vielä elää."
"Niin kyllä sopisikin, jätä Severi oman onnensa nojaan tänne; hyvä vain, kun saa sinua kaivata vähäsen."
"Kyllä hän minua kaipaa aina kun selkeänä on, jos poissa vähänkin olen; juopuneelta ei mitään vaatiakkaan voi, se on mieletön. Jos minä lähtisin lasten kanssa pois, tulisi hänen aikansa niin pitkäksi, että hän oitis lähtisi kapakkaan huvitusta hakemaan. Paras on, että tulee mukaan."
"Sitte vasta kovat koettaa saat, jos hänen kanssaan matkalle lähdet, hän juo itsensä viinaan tiellä ja miten sitte pelailet, kun on lapsijoukkokin vielä muassa? Monta juonta juopuneella, eikä yhtään hyvää."