Paroni Tähtisen sali. Huone-kalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja Paroni kulkee laattialla.
Ensimmäinen kohtaus.
Paroni. Anna.
PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei näe enään muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole täällä ollut moneen päivään.
ANNA (iloisesti). Ah! isäni kaipaa häntä, eikä tuo ihmettä olekkaan, sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen; hän on jalo-tunteinen mies — ja —
PARONI. Soh, soh, piisaa jo — kyllä siinä jo oli kyllin nuorukaisen kiitokseksi. Tuo yliopistolainen on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva opettamaan pappilan kasvavia vesoja; osaa samati kuin veljensäkkin käyttää itseänsä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa olevansa vapaa-sukuisen neidon, muistaa, mikä eroitus on hänen ja halpa-saätyisen nuorukaisen välillä.
ANNA. Hm — kun pastorin kanssa juttelen, muistuu mieleeni net hyvät opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä kuunnella päivät pitkät, vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista, linnuista, tähti-taivaasta ja kaikesta, mitä maailmassa on suloisinta, silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, sekä ett'ei kenenkään seurassa päiväni niin hupaisesti kulu kuin hänen.
PARONI (erikseen). Tavattoman lämpimät sanat — hm, rakkauden enteitä — mutia jos hänellä on minun luontoni, voi hän tuosta rakkaudestaan luopua, kuu hän sen tarpeelliseksi havaitsee — (Annalle), Annaseni, minä luulin saattavani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin vienyt sinua vaaraan. (Katselee tarkasti Annaan).
ANNA. Mikäpä tuo vaara olisi?
PARONI. Hm, — jasoo, sinä tahtoisit sen kuulla — noh niin — paras onkin — minä pelkään, että olet rakastunut — Kaarloon —