ANNA (ajatuksissaan). Ovat.
MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katsokkaan. Minä panin tärkin sekaan oikein ranskan saippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli — mutta, armollinen neito, ettehän te yhtään kuulekkaan minua — ah! kyllä minä syyn tiedän — tiedän, miksi ette kuule — jos vain uskaltaisin sanoa —
ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? puhu, puhu vain, lapsi.
MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia — Pappilan Penttu sanoi minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen — "mutta älä siitä vain mitään virkkaa," sanoi Penttu — enkä olekkaan mitään puhunut, ennen kuin nyt vasta tässä. Penttu sanoi: "Maisteri", mutta minä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, Pastori se on.
ANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet Pastorin sulhasekseni?
MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisen-tilallensa syntymä-tienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.
ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään? —
MAIJU. Ei, armollinen neito, kyllä sen verran ymmärrän — Pastorihan saarnaakin — ja Pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä, hevosia ja kaikkia.
ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua omakseen? —
MAIJU (ajattelee). Hm — en suinkaan — me olemme köyhät molemmat, mutta toista on ylhäisten — ne tarvitsevat rikkautta. (Menee akkunan luo),