Hänen terveytensä oli alati heikko. Vuosikausia hän otti theriak'ia, vatsahäiriötä vastaan käytettyä muotilääkettä, sai helposti kuumetta ja oli aina henkilääkäriparven ympäröimänä, joka koetteli hänen valtimoaan.[149] Jalat olivat hänellä kylmät ja niitä hierottiin usein. Mutta hän ei säästänyt itseänsä. Niinkuin kuvat osoittavat, hän on joka paikassa mukana, talvet, kesät, kantaa toisinaan raskasta panssaria, ratsastaa täyttä laukkaa, ryntää kaartin seuraamana kukkulalle vihollisen keskelle, lähettää liikkeelle upseereja, kuulustelee vakoojia ja lähettejä, lukee taivasalla julki käskyjä armeijalle, ratsastaa paraadissa pitkin kaartinrintamaa.[150] Hän oli oikea sotilas; muuten eivät sotilaat olisi niin häntä rakastaneet, kuin on kerrottu. Erämaitten, tiheän böömiläisen aarniometsän halki hän kulki heidän kanssansa. Tuon pyökki-, petäjä- ja kuusitiheikön, joka vasta myöhäisellä keskiajalla, 15. vuosisadalla perattiin.
Silloin yhtäkkiä leviää halki maailman tieto hänen kuolemastaan! Heti nousee Egyptissä Avidius Cassius ja kohottautuu Rooman keisariksi. Mutta tieto oli väärä, Marcus Aurelius eli, ja hänen täytyy nyt Tonavan seuduilta rientää itään Cassiusta vastaan taistelemaan. Markomannien sodan lisäksi tulee siis vielä kansalaissota.
Cassius oli sangen kelpo sotilas, mutta kömpelön raaka ja häpeämätön; Marcus Aureliusta hän kutsui vanhaksi hurskaaksi akaksi, kuollutta Verasta hän suuremmalla syyllä oli kutsunut nautinnonhimoiseksi ilvehtijäksi. Raaka on hänen rankaisutapansa: ryöstäviä sotilaita hän paikalla ristiinnaulitsee, mutta karkureita hän ei tapa; hän katkoo mieluummin heiltä luut ja sanoo: "On parempi, että he siten jäävät elämään varoittaviksi esimerkeiksi."
Marcus Aurelius oli tähän saakka jättänyt hänet rauhaan; sillä siveettömälle Syyrialle hän näytti olevan juuri oikea mies. Nyt he olivat vihamiehiä. Myöskin Antiokeia kannatti Cassiusta. Mutta tuskin tuli tunnetuksi, että Marcus Aurelius oli tulossa ja eli, niin tappoivat Cassiuksen hänen omat miehensä. Marcus Aurelius antoi anteeksi kaikille vastustajansa kannattajille. Oli epäilemättä käytännöllistä pitää tätä välikohtausta tapahtumattomana; mutta optimistinen keisari oli sitä paitsi vakuutettu siitä, että mikä elämässä esiintyy pahana, todellisuudessa on vain erhetystä ja ymmärtämättömyyttä.
Silloin kohtasi häntä kova isku: hänen puolisonsa Faustina, jota ilman hän ei voinut olla, kuoli matkalla Itämaille. Hän oli nuoruudessaan ollut kaunis ja rakastettava, vaikkakin kevytmielinen. Juorut tiesivät kertoa hänestä kaikenlaista pahaa, ja vieläpä ilveilijät näyttämöillä tekivät mitä julkeimpia viittauksia. Mutta Marcus Aurelius oli kuin ei mitään olisi tapahtunut; hän osoitti vieläpä suosiota vaimonsa luultuja viettelijöitä kohtaan ja antoi heille korkeita luottamustoimia, hälventääkseen kaiken epäluulon. Faustina oli hänen neljän lapsensa äiti ja tämän läsnäolo teki hänelle hyvää. Jo Faustinan isä, vanha Antoninus Pius oli tytärtään sanonut miellyttäväksi seurustelussa: "Mieluummin erämaassa yksin hänen kanssaan, kuin keisaripalatsissa ilman häntä." Nyt Marcus Aureliuksen täytyi hänet haudata, hänen täytyi ilman vaimoansa joulukuussa 176 tulla Roomaan, (sillä hän vietti silloin suurta voittojuhlaa, ja todennäköisesti silloin myös laskettiin voittopatsaan perustus). Sitten hän lähti taasen velvollisuutensa tuntien valtakunnan pohjoisiin osiin vakiinnuttamaan menestystään Böömissä; sillä vihollinen, joka tosin oli voitettu, roomalaisten linnoitusten hallitessa sen vuoristoja, kiristeli kahlehdittuna hampaitansa.
Mutta ilmanalan vaihdos, muutto kuumasta Syyriasta pohjoiseen Eurooppaan, oli varmasti liian äkillinen, ja hän kaipasi nyt etenkin vaimonsa hellää huolta. Hänen terveytensä kärsi yhä enemmän.[151] Siitä huolimatta hän edelleen jatkoi suurta työtään, niin kovin heikko kuin olikin, ja pyhyyden ja jumalaisuuden loisto, joka häntä ympäröi, tuli yhä valoisammaksi, kullanhohteisemmaksi ja puhtaammaksi. Sillä mitä nykyään nimitämme siveelliseksi aateliksi, tuo aika nimitti jumalaiseksi.[152]
Hän halveksi tosin, kuten itse sanoo, alhaisia huveja,[153] mutta ei mitenkään ollut mikään hypokondrikko,[154] eikä myöskään mikään yksinäinen uneksija, ei, ei; hän pysyi mitä puhdasverisimpänä optimistina elämänsä loppuun saakka. Ja juuri työ se piti häntä aina iloisena.[155] Työn evankeliumi, jota jo Seneca oli saarnannut, täytti hänet kokonaan. Leirissä Määrissä ja Böömissä, kvadien ja sarmaattien luona, siellä hän kirjoitti meille säilyneet kuuluisat kehoituksensa itselleen, hiljaisina öinä, kun vartiotulet loimusivat, lumi peitti aarniometsän ja vain vartiojoukkueiden tervehdyshuudot kaikuivat yksinäisyydessä. Silloin hallitsija loi katseen sisimpään itseensä, kuten hän itse sanoo.[156]
Samassa Bööminmaassa Fredrik suurikin myöhemmin kävi kuuluisat kolme sotaansa Schlesian omistamisesta; ja hänkin on siellä leirissä aikansa vietteeksi filosofionut, mietiskellyt ja runoja kirjoitellut. Myöskin Fredrikistä tuli aseissa ollessaan stoalainen, ja hänen ihana lauselmansa "ei ole tarpeellista, että elän, vaan kyllä että olen toimessa" on aivan kuin olisi se Marcus Aureliukselta otettu. Sillä hän tunsi tarkoin Marcus Aureliuksen.
Mutta Marcus Aureliuksella se oli hartaudentarvetta, vetäytymistä jumalaa kohti, jota hänen sydämensä kaipasi. Hän tosin puhuu jumalista monikossa,[157] jokapäiväisen tavan mukaan; nämät perinnäiset jumalat olivat hänelle jotenkin samaa, mitä monelle kristitylle pyhien sielut katolisen kirkon taivaassa. Mutta hänen ajatuksiansa työskentelyttää vain yksi Jumala. Maailmankaikkeus itse, siinä on hänen rukoustensa esine.[158] Sillä kaikkeus itse on jumala, ja jumala on kaikkeus (panteismi!). Mutta myös jokaisessa yksityisessä ihmisessä asuu jumala tai hyvä daimoni.[159] Tämä meissä oleva jumala on inhimillinen järki.[160] Mutta meissä oleva jumala on vain osa sitä jumalaa, joka on kaikkeus, meidän järkemme vain osa maailmanjärjestä. Niin olemme kaikkeuteen kiinnikasvaneet kuin aalto mereen, ja kuolemamme on sisäisen jumalamme purkautumista siihen jumalaan, joka on kaikkeus.
Turhaa on kaikki maallinen! Rohkene saattaa itsellesi selväksi oma mitättömyytesi. Äärettömässä kaikkeudessa ovat Aasia ja Eurooppa vain kolkkia ja iäisyydessä vaihtuvat sukupolvet kuin lentohiekka.[161] Älä, ihminen, antaudu mihinkään harhakuvitteluihin.[162] Olihan Marcus Aurelius, kuten Hadrianuskin, ruvennut jäseneksi Elysionin mysterioihin, jotka lupasivat Elysionia eli taivaanvaltakuntaa siellä, mihin samoin kuin Danten paratiisiin kaikki hyvät ihmiset kokoontuvat. Mutta hän ei yhdelläkään sanalla puhu siitä. Sanoo vain: kuolemassa tapahtuu ero[163]: samoin kuin ruumis tulee maaksi, siten sielu siirtyy viimeisessä hengenvedossa äärettömään ilmaan, mihin se kuuluu; sillä kaikki henki on vain tuulahdus, Pneuma. Elämämme on yksi ainoa hengähdys ja kaikki maalliset esineet muistuttavat varpusia, jotka edestäsi nousevat lentoon.[164] Miksi kuroittaa niitä kiinni ottamaan? Ne ovat jo lentäneet pois. Ja mitä on maine? Unhoitusta ikuisin silmin katsottuna. Aleksanteri suuri on tuhkakasana, ja hänen muulinajajansa samoin. Kuolet. Ystävä istuutuu haudallesi ja itkee sinua. Sitten hänen kyyneleensä kuivuvat, sillä hänkin on kuollut, ja hautapaikkasi on tyhjänä. Unohtunut! Sellaisia lausuntoja on lukemattomia.[165] Marcus Aureliuksen täytyi yhä uudelleen sanoa se itselleen; hänen oma vilkas temperamenttinsa silminnähtävästi pyrki aivan toiselle taholle. Että hänen mielensä todellisuudessa halusi mainetta, jaloa mainetta, sitähän todistaa Antoninuksen-pylväs Roomassa, jonka hän itse pystytti!