"Silman on oikeassa", sanoi Helena. "Hän ei saa jättää paikkaansa ja sotamiehen tyttärinä pitäisi meidän se tietää. Mutta epätietoisuus on suurimmassa mitassa kiusallinen."
"Näetkö jotain tuolta vuoren takaa?" kysyi Lovisa vähän vaiti oltua.
"Totisesti! Ja kuule! minä kuulen lauaistun kiväärin kuminan", sanoi
Helena säihkyvin silmin.
"Ne ampuvat!" sanoi Lovisa vavisten.
"Niin, ja nyt taas! Mutta se on joksikin kaukana tästä."
"Luultavasti veneet karkaavat prikin päälle", arveli Silman.
"Jotakin hirmuista on tapahtunut!" huusi Lovisa, purskahtaen itkuun.
"Menkää, Silman, ja katsokaa, kuinka siellä on laita", sanoi Helena.
"Mutta muistakaa, että minä olen luvannut isällenne en jättäväni paikkaani."
"Sitte menen minä itse", sanoi Helena, "elä pelkää, Lovisa, Silman jää sinun luoksesi ja minä tulen takaisin, niin pian kuin tiedän mitä on tapahtunut."