"Se on, paha kyllä, tosi", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.
"Luuletteko, että ne äskettäin ovat tästä ohitse menneet?"
"Siltä näyttää se."
"Ja kuinka monta lienee niitä ollut?"
"Täällä näkyy monet jälet. Myöskin tiedän minä, että ne tavallisesti marssivat, kolmin neljinkymmenin joukossaan."
"Nämät jälet eivät näytä miellyttävän teitä?" sanoi Trevori.
"Ei, totisesti ei", vastasi korpraali vakaisella katsannolla. "Ei ole leikkiä kohdata asukkaita metsässä. Ensiksi ovat heillä keihäät, joita heittävät suurella varmuudella neljän viidenkymmenen askeleen matkan. Käsikahussa käyttävät he hyvällä osavuudella kovasta puusta tehtyjä nuijiansa, ja viimein on heillä vielä yksi merkillinen ase, nimeltä Bomera, jota he lingottavat arvaamattomalla ketteryydellä."
"No, niinpä täytyy meidän valmistaa itseämme kovaan tappeluun", sanoi Trevori, käyden edemmäksi, "ja kentiesi karkaa meidän päällemme yht'aikaa kaksi vihollista. Mutta maltas, mitä tuo on? Jumalan tähden, tuolla on rouvas-ihmisen leningin tilka! Ja tuolla taas yksi! Pidä vaari, korpraali!"
He olivat nyt tulleet sen pienen virran rannalle, ja kun täällä huomasimat ne kaksi Helenan pistämää oksaa, kävivät he varovaisesti vettä myöten viidakolle, jonka takana ne kaksi ryöväriä makasivat väijymässä.
"Valmista itseäsi", sanoi Brandon hiljaisella, mutta vakavalla äänellä kumppanilleen, "ja nyt valkea!"