IMMENJÄRVI
Kirj.
TEODOR STORM
Suomennos 28:sta saksankielisestä painoksesta
Helsingissä, K. E. Holmin kustantama. 1887.
SISÄLLYS:
Vanhus. Lapset. Metsässä. Lapsi tien varrella. Kotona. Kirje. Immenjärvi. Se oli äitini tahto. Liisi. Vanhus 2.
VANHUS.
Loppu-syksyn eräänä iltapäivänä astui i'ällinen, hyvästi puettu mies vitkaan katua myöten. Näytti siltä kuin olisi hän kävelymatkalta tullut takaisin kotiinsa, sillä hänen vanhanaikaiset solkikenkänsä olivat pölyiset. Pitkää kultanuppista keppiänsä kantoi hän kainalossansa; terävillä silmillänsä, joissa säilyi koko jo muuten väistynyt nuoruus, ja joitten sekä lumivalkoisten hiustensa eroitus oli omituisesti silmäänpistävä, katseli hän tyynesti ympärillensä kaupunkia, joka ilta-auringon lämmössä oli siinä hänen edessänsä. Melkein olisi luullut hänen muukalaiseksi, sillä ohitse-kävijöistä tervehti häntä vaan harva, vaikka moni täytymisestä katseli niitä vakavia silmiä. Vihdoin pysähtyi hän erään korkean kulmatalon luokse, katsahti vieläkin kerran taaksensa kaupunkiin ja astui sitte asunnon eteistilaan. Ovikellon kilistessä siirtyi suojuksen sisästä vehreä varjostin sen ja eteistilan välisestä kurkistin-ikkunasta ja sen takana tuli näkyviin vanhan rouvan muoto. Ruokokepillänsä viittasi mies hänelle. "Eikö vielä tulta!" sanoi hän outomaisella murteella, ja emännöitsiä laski varjostimen taaskin alas. Vanhus astui sitte avarasta etuhuoneesta lävitse salin, minkä seinillä oli suuria tammipuisia kaappia, joissa posliinisia kruukku-astioita; vastakohtaisesta ovesta astui hän pieneen etehiseen, josta ahtaat rappuset johtivat talon takapuolisen osan ylis-huoneihin. Verkkaan kiipesi hän ylös, avasi siellä oven ja astui kohtuullisesti avaraan huoneesen. Siellä oli kotirauhaista ja hiljaista; yksi seinä oli melkein kokonaan asettimien ja kirjakaappien hallussa, toisella oli ihmisten ja kalujen kuvia; yhden vehreällä vaatteella peitetyn pöydän edessä, jolla oli muutamia avattuja kirjoja, seisoi raskas samettipatjanen nojatuoli. Hatun ja kepin nurkkaan laskettuansa, istui vanhus nojatuoliin ja näytti ristissä käsin lepäävän kävelymatkastansa. Hänen siinä istuessaan tuli vähittäin pimeämpi. Vihdoin tunki kuun säde ikkunaruudusta maalauksille seinässä ja mitä edemmäksi se valaistu vyöhyke siirtyi, sen muassa siirtyivät miehen silmätkin ihan ehdottomasti. Valopiirto tuli nyt pienelle kuvalle, joka oli yksinkertaisessa mustassa kehässä. "Liisi!" lausui vanhus hiljaa; sen sanan sanottuansa oli aika hänelle muuttunut: hän oli nuoruutensa i'ässä.