XIII. Etsi, tutki koko maailman avaruus, ja jollet katsele huuhkajan silmillä, et löydä sieltä mitään elävää, mitään ylläpidettyä, jolla ei olisi oikeutta elatukseen ja elämään. Kaikki muu — jollet käytä huuhkajan silmiä havaintoihisi — ei ole elossa, on kuolemaisillaan, henkitoreissa! Maailman luomisesta saakka on oikeus vallinnut ja tulee vallitsemaan yhtä kauvan, kauvemminkin kuin maailma on olemassa.

Tästä teen johtopäätöksen, että kaiken luodun sisällinen olento, sekä meissä että kaikessa muussa, suunnattomasti eroaa ulkonäöstä, näennäisestä ulkokuoresta; että ajallista, täällä kuten muuallakin, liian usein pidetään ijankaikkista parempana; että se, joka elää ajallisissa näennäisissä oloissa, koettamatta tutustua ijäisesti pysyvään, ei koskaan ole ratkaiseva tämän päivän, tahi minkä muun päivän tahansa, sfinksiarvoitusta. Sillä oleellinen yksin on todellisuutta; tämä on tapausten, todellisuuden laki: jollet itse pääse selville asiasta, on tuo asia itse, joka hyvästi tuntee totuuden, tavalla tahi toisella opettava sen sinulle!

Mitä on oikeus? Tämän kysymyksen sfinksi tavallisesti meille tekee. Todellisuuden lakina on, että oikeuden täytyy tapahtua, ja se tulee tapahtumaan. Mitä pikemmin, sen parempi; sillä aika rientää ja uhkaa ankarasti! "Mitä on oikeus?" kysyvät useat, joille paljas, kuiva tosiasia aikanaan tulee antamaan tyydyttävän vastauksen. Niin kysyi Pilatus, pilkaten, ivaten: mitä on totuus? Ivallisella Pilatuksella ei ollutkaan vähintäkään mahdollisuutta totuuden selville saamiseksi. Hän ei olisi sitä tuntenut, vaikka Jumala itse olisi sen hänelle näyttänyt. Sokea näkemättömyys, kaihia pahempi, peitti totuuden hänen ivallisilta silmiltään; hänen silmiensä *sisempi* verkkokalvo oli lamautunut ja kuollut. Hän seisoi totuuden edessä eikä sitä nähnyt, huomannut. "Mitä on oikeus?"

Ruumiillistunut tuomaripukuun puettu, oikeussalissa istuva oikeus rangaistuksineen, pöytäkirjoineen, poliisipamppuineen on kylläkin selvästi nähtävissä. Mutta oikeus, joka ei esiinny ruumiillisessa muodossa, ja josta tuo toinen on vaan jälennös, ei ole yhtä selvästi näkyvä! Sillä tämä näkymätön oikeus on taivaasta; taivaanvaltakunnan henkinen, jumalallinen olento — se on kaikille näkymätön, paitse niille, joilla on jalo, puhdas sydän. Riettaat ja epäjalot ihmiset tuijottakoot miten tahansa, heidän silmänsä eivät sitä näe. Ja he todistavat sen teille logiikan avulla, loppumattomilla väittelyillä, loistavalla kaunopuheliaisuudella. Surkeata on katsoa heidän silmillään!

XIV. Se, mitä ihminen omistaa, ei ole hänen onnensa, eikä se, mitä häneltä puuttuu, hänen onnettomuutensa. Alastomuutta, nälkää, kaikenlaatuista, puutetta, jopa kuolemankin voi ilomielin kärsiä, jos sydämessä on oikea mieli. Se on *vääryyden* tunto, jota ei kukaan ihminen jaksa sietää. Raa'inkaan neekeri ei suvaitse itseään vääryydellä kohdeltavan. Sitä ei kukaan ihminen suvaitse, tahi ei kenenkään tulisi suvaita. Laki, jonka tunto on meissä syvemmällä kuin mikään pergamentille laadittu laki — tämän on Jumalan käsi piirtänyt ihmisen sisimpään olemukseen, vastustaa ikuisesti vääryyttä. Mitä on vääryys? Se on epäjärjestyksen, valheen, varjon toinen nimi; asia, jota koko luotu maailma — juuri siksi, ettei se ole kaaosta, petollista varjoa — hylkii ja kieltää. Vääryyden aiheuttama ulkonainen kipu — raateli sitten piiskanlyönti selkää, tahi putosi pää guillotinin alla — on suhteellisesti paljon pienempi, vähemmän merkitsevä, kuin mitä sielu siitä kärsii — se saa siitä paranemattomia vammoja, koko persoonallinen elämä tulee kärsimään. Ra'ainkin hylkiö varustaikse taisteluun, vastustamaan kuolemaan saakka, jos häntä uhkaa moinen vääryys. Hän ei siten voi elää. Äänekkäästi huutaa hänen oma sielunsa, äänetönnä viittaa hänelle koko luomakunta: niin ei saa olla! Hänen täytyy kostaa, parantaa oma itsensä entiselleen — jotta kukin saisi osansa, kaikki palaisi tolalleen, järjestykseen, tasapainoon. Tässä on jotakin, mitä meidän täytyy ihmetellä ja kunnioittaa. Jokaisessa meissä on tämä miehuuden leima, joka saa meidät kaikin voimin puolustamaan olemuksemme perustaa, kaikkea, mitä meissä on arvokasta, ja mikä — pieniä, pintapuolisia eroavaisuuksia lukuunottamatta — jokaisessa ihmisessä on sama.

Ihmiselle ovat terveys ja järjestys elinehtoja, senvuoksi vihaakin hän enimmin luonnotonta, epäterveellistä epäjärjestystä. Ja pahin, toiset sanovat ainoa, epäjärjestys maailmassa on vääryys. Kaikkien ihmisten täytyy tehdä työtä, kaikkien osaksi tulee pettymyksiä ja onnettomuutta; se on ihmisen kohtalo maailmassa; mutta kaikkien sydämissä puhuu hiljainen ääni, jota ei saada vaikenemaan väärillä todisteluilla, sitä ei masenna suru, pakkokeinot eikä epätoivo; ääni sanoo, ettei tämä ole ihmisen lopullinen kohtalo, miten kurjalta, toivottomalta, järjestyksettömältä se näyttäneekin, on se Jumalan määräämä — kohtalomme ei siis ole vääryyttä, vaan oikeutta. Väkivalta, jonka vastustamisesta ei ole vähintäkään toivoa, vaikuttaa epäilemättä rauhoittavasti; senpä vuoksi täytyy meidän rauhallisesti ottaa vastaan meitä kohtaavat hävittävät myrskyt ja muut onnettomuudet. Kuitenkin olisi alituisesti, ikuisesti kestävä vääryys, vaikka aiheutuisikin kaikkivaltiaasta tahdosta, ihmisille sietämätön. Jos ihmiset kadottaisivat uskon Jumalaan, ei heillä olisi mitään, johon hädän hetkellä voi turvautua; koko elämä olisi välttämättömyyttä, jonka julma, sokeasti iskuja jakeleva koneisto pitäisi koko maailmaa vallassaan. Toki — jotakin olisi heillä vielä: *vihaa*; epätoivoinen tahi toivorikas viha. He voisivat, kuten Novalis sanoo, kaikki samalla kertaa tapahtuvan itsemurhan kautta vapautua maailmankoneistosta, ja heidän kuolemansa olisi, joskaan ei voitto, niin kuitenkin tukehduttamaton, masentamaton vastalause moista koneistoa vastaan.

XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle — ja jonka alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde, joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.

XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme? Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?

XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin, sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin[1] niskoille. Minä tahdon mennä sitä vastaan ja uhmata sitä.

[1] Tophet, kuolemanvaltakunta.