Sitten poika ja tyttö tyynnyttelivät itseänsä uskottelemalla, ettei ero ollut sen vaarallisempi.
»Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, kunnes jälleen toisemme kohtaamme!»
»Hyvästi, näkemiin asti!»
Ratsu lähti, ja keskustelu katkesi. Stephen näki Elfriden hahmon pienenevän ja hänen sinisen harsonsa käyvän harmaaksi — se näytti hitaan kuoleman mieltäahdistavalta kuvalta.
Siten erottuansa miehestä, joka oli hänelle ollut enemmän kuin yksikään muu hänen tähän saakka tuntemistansa, Elfride ratsasti nopeasti eteenpäin, kyynelen silloin tällöin pirahtaessa hänen silmistänsä maantien hiekkaan. Se, mikä vielä eilen oli näyttänyt ylen haluttavalta, lupaavalta, jopa vähäpätöiseltäkin, oli nyt muuttunut murhenäytelmän luontoiseksi.
Hän näki kalliot ja merenulapan Endelstowin tienoilla ja huokasi helpotuksesta.
Ratsastaessaan pappilan takana olevan pellon ohi hän kuuli Unityn ja William Wormin äänet. He olivat ripustamassa mattoa nuoralle. Unity lausui jotakin, mikä päättyi sanoihin »kun miss Elfride tulee takaisin».
»Milloin luulet hänen tulevan?»
»En ennen iltaa. Hän on aivan varmaan miss Bicknellin luona.»
Elfride ajoi ovelle. Hän ei koputtanut eikä soittanut. Kun ei kukaan tullut hevosta ottamaan, Elfride talutti sen takapihalle, riisui satulan ja ohjakset ja ajoi sen aitaukseen. Sitten Elfride pujahti sisään ja tarkasti kaikki alakerran suojat. Hänen isäänsä ei siellä näkynyt.