»Niinpä luulisin minäkin.»
»Miksi et kirjoita vastaustasi itse, Elfride?» kysyi mrs Swancourt.
»Voisinhan sen tehdä», vastasi Elfride epäröiden, »ja lähettää sen nimettömänä; niin menetellen kohtelisin häntä niinkuin hän on minua kohdellut.»
»Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä.»
»Minä en halua hänen tietävän minun oikeata nimeäni. Mitäpä, jos kirjoittaisin vain nimeni alkukirjaimet? Mitä vähemmän ihmistä tunnetaan, sitä enemmän häntä ajatellaan.»
»Niin, voisithan tuon tehdä.»
Elfride kävi kohta asiaan. Hänen kaksi viikkoa hautomansa toivo näytti olevan toteutumassa. Hänen oli käynyt niinkuin herkkätuntoisten ja sulkeutuneiden mielten yleensäkin; alinomainen asian miettiminen oli paisuttanut suunnattoman suureksi sen tilan, jonka hän luuli vallanneensa tuntemattoman arvostelijan mielessä. Hän oli päivin öin yrittänyt saada selkoa siitä, miten arvostelija suhtautui häneen tarkastellessaan häntä naisena eikä kirjailijana, halveksiko hän häntä tosiaankin, pitikö hän häntä parempana vaiko huonompana kuin niitä aivan tavallisia nuoria naisia, jotka eivät milloinkaan uskaltaudu kritiikin tuleen. Nyt hän saisi tyydytyksekseen ainakin ajatella, että arvostelija tuli tuntemaan hänen todelliset tarkoituksensa ja oppisi kenties olemaan hieman halveksimatta hänen tuotettansa.
Neljä päivää myöhemmin saapui miss Swancourtille kirje, jonka osoite oli vierasta käsialaa.
»Ah», virkkoi Elfride kovin säikähtäen. »Voiko se tulla tuolta mieheltä — läksytys julkeudesta? Ja mrs Swancourtille toinen, samaa käsialaa!» Hän pelkäsi avata kirjettänsä. »Mutta kuinka hän voisikaan tietää nimeni? Ei, se on joltakin toiselta.»
»Joutavia!» virkkoi hänen isänsä äreästi. »Sinä lähetit nimesi alkukirjaimet, ja osoitekirja oli käytettävissä. Vaikka hän ei varmaankaan olisi huolinut sitä silmätä, ellei olisi ollut varsin julma sinua kohtaan. Minä ajattelin sinun kirjoittaneen hieman tuimemmin kuin pelkkä kirjallinen keskustelu vaatii.» Kirkkoherra esitti tämän huomautuksen soveliaaseen aikaan ollakseen oikeassa, kävi miten kävi.