Mrs Swancourt nousi ja lähti yläkertaan Elfriden luo.
Ovella seisoi Unity, jonka asema uudessa talossa oli kamarineidin ja sisäkön välimaalta.
»Hän nukkuu sikeästi, armollinen rouva», kuiskasi Unity.
Mrs Swancourt avasi oven. Elfride makasi vuoteessaan täysissä pukimissa, kasvot tulikuumina ja käsivarret ojennettuina. Hän kääntyi tavan takaa levottomasti kyljeltä toiselle ja sopersi sakkipelissä käytettyjä sanoja.
Mrs Swancourtissa oli hieman tohtorin vikaa, ja hän tunnusteli nukkujan valtimoa. Se surisi kuin harpunkieli, lähes sataviisikymmentä iskua minuutissa. Mrs Swancourt siirsi nukkuvan tytön hellästi mukavampaan asentoon ja lähti takaisin alakertaan.
»Hän nukkuu», ilmoitti mrs Swancourt. »Hän ei näytä voivan hyvin. Mitä ajattelitkaan, serkku Knight? Eiväthän hänen aivonsa kestä sellaista pieksemistä kuin sinun suuri pääsi. Sinun olisi pitänyt ehdottomasti kieltää häntä enää pelaamasta.»
Kirjailijan kokemukset, mitä nuorten naisten olemukseen tulee, olivat itse asiassa paljon suppeammat kuin hänen abstraktiset tietonsa hänelle itselleen ja muille uskottelivat.
»Olen tosiaankin pahoillani», sanoi Knight vilpittömästi asiaa valittaen. »Mutta nuori neiti varmaan tietää, mikä on hänelle parasta!»
»Siunatkoon, juuri sitä hän ei tiedä. Hän ei milloinkaan ajattele sellaisia asioita, eihän, Christopher.» Hänen isänsä ja minun täytyy jaella hänelle käskyjä ja pitää häntä aisoissa, aivan kuin pientä lasta. Hänen lausumansa kelpaisivat usein jonkin nerokkaan ranskalaisen sanoiksi, ja hän on vallaton kuin poikaviikari. Mutta ajattelenpa, että on syytä lähettää hakemaan tri Gransonia — eihän haittaa.»
Mies lähetettiin heti ratsain Castle Botereliin, ja tri Gransoniksi mainittu herrasmies saapui iltapäivällä. Hän sanoi Elfriden hermoston olevan ilmeisesti epäkunnossa, määräsi joitakin rauhoittavia rohtoja ja varoitti häntä missään tapauksessa enää pelaamasta sakkia.