He varustautuivat lähtemään kirkkoon; mr Swancourt, mieltänsä muutettuaan, mustan tammansa selässä, jottei jalka liiaksi rasittuisi. Stephen sanoi, että hänen oli parasta ottaa joku avuksensa. »Worm!» huusi kirkkoherra.
Parin minuutin kuluttua kuului rakennuksen nurkan takaa mutinaa: »Ohhoh, olinhan minä ennen voimissani, mutta nyt on asia toisin! Ja yhtä riippumaton minä olen kuin monet muut, vaikka kirjoittavatkin nimensä jälkeen 'squire’.»
»Mikä on asiana?» kysyi kirkkoherra William Wormin ilmaantuessa näkyviin ja huomautusten tultua uudelleen esitetyiksi.
»Worm sanoo toisinaan tosia asioita», virkkoi mr Swancourt kääntyen Stephenin puoleen. »Niin, tuo sana 'esquire’, mr Smith, se on tosiaankin joutunut hunningolle — sitä käyttelevät kirjeissään kaikki nulikat, joilla on musta nuttu. Mitä muuta, Worm?»
»Ovat alkaneet jälleen paistaa!»
»Älähän veikkonen! Olen siitä kovin pahoillani.»
»Niin on laita», virkkoi Worm Stephenille, »minulla on päässä sellainen pauhina, ettei tahdo tulla toimeen yöllä ei päivällä. Aivan kuin kaloja päässäni paistaisivat: kärisee, kärisee koko pitkän päivän minun onnettomassa päässäni, kunnes en tiedä, missä oikeastaan olen, siellä vai täällä. Jumala kaikkivaltias sen kerran keksinee, toivon ma, ja vapahtaa minut tästä vaivasta.»
»Minun kuurouteni», virkkoi mr Swancourt painokkaasti, »on kuollutta hiljaisuutta, mutta William Wormista tuntuu siltä, kuin kaloja hänen päässänsä käristettäisiin. Varsin merkillistä, eikö totta?»
»Minä kuulen paistinpannun kärisevän niinkuin ainakin», virkkoi Worm vahvistaen.
»Se on tosiaankin merkillistä», sanoi mr Smith.