»Ei, sitä en tee — tarkoitan, että kylläkin — tarkoitan, etten ollenkaan tiedä, mitä teistä ajattelen. Lähdetään isän luo», vastasi Elfride.
»Niin, kerronpa teille, mitä lahjallani tarkoitin», virkkoi Knight haluten kartoittaa Elfriden mielestä kaikki sellaiset ajatukset, että hän, Knight, oli rakastunut. »Ymmärrättehän, että tavanomainen kohteliaisuus sitä vaati.»
Elfride hämmästyi tuota selvää ilmoitusta.
Knight pisti kotelon taskuunsa ja jatkoi: »Minusta, samoin kuin kenestä hyvänsäkin, tuntui siltä, että taannoiset valintaa koskevat sanani olivat ilkeät ja epäoikeutetut, ja senvuoksi ajattelin, että anteeksipyynnön piti pukeutua teon muotoon.»
»Niin, minä ymmärrän.»
Elfride oli pahoillaan — hän ei tietänyt miksi — siitä, että Knight antoi niin pätevän selityksen. Hän tunsi itsensä pettyneeksi ajatellessaan hänen toimineen sellaisista kylmistä vaikuttimista käsin, jotka sopi ilmoittaa kenelle tahansa hymyilyä aiheuttamatta. Jos hän olisi tietänyt, että ne oli tarjottu siinä mielessä, hän olisi varmaan ottanut vastaan tuon houkuttelevan lahjan. Ja kaikkein kiusallisinta oli, että Knight kenties otaksui hänen luulleen, että ne oli tarjottu lemmenlahjana, mikä oli kylläkin masentavaa, ellei niin ollut laita.
Mrs Swancourt saapui nyt sinne, missä he istuivat, valitsemaan laakakiveä levittääkseen siihen pöytäliinansa, ja tuota asiaa koskeva keskustelu sysäsi hetkiseksi syrjään Knightin ja Elfriden välillä ratkaisemattomana vaappuvan kysymyksen. Knight selitti hänen kieltonsa varmasti johtuneen uuteen tilanteeseen joutuneen tytön häveliäisyydestä, joten hän suurin piirtein katsoen voi tyytyä sellaiseen alkuun. Jos Knight olisi tietänyt, että siinä uskollisuudentunto taisteli uutta rakkautta vastaan, silti tekemättä hänen lopullisen voiton toiveitansa vähemmän mahdollisiksi, niin hän kenties olisi kerrassaan luopunut sitä tavoittelemasta.
Jonkinlaista jäykkyyttä oli havaittavissa kummankin käytöksessä iltapäivän aikana. Vuoksi palasi, ja heidän oli pakko vetäytyä korkeammalle. Päivä liukui kohti loppuansa niin uneliaasti kuin ainakin sellaisissa tapauksissa — jolloin jokainen tehty teko ja jokainen ajateltu ajatus tarkoittaa kaiken tekemisen ja ajattelemisen karttamista. Joutilaina silmäillen alaspäin he näkivät pöytäkivensä vähitellen uppoavan ja nousevan meren huuhtovan pois aterian jäännöksiä. Kirkkoherra johteli tapahtumasta jonkin moraalisen opetuksen, ja Knight vastasi samaan tyytyväiseen sävyyn. Sitten aallot syöksyivät raivokkaasti ylemmäksi — viheriänsiniset vesikielekkeet nuoleksivat rinnettä pärskähtäen vihdoin valkoiseksi vaahdoksi.
Sitten seurasi ankara sadekuuro, joka ajoi heidät etsimään suojaa kallioluolasta, ja pian senjälkeen valjastettiin hevoset paluumatkaa varten. Heidän ehdittyään ylemmäksi taivas oli jälleen kirkastunut ja laskevan auringon säteet sattuivat heidän kulkemaansa tiehen. Vaunujen pyöräin tiehen muodostamat raiteet — pari pienoiskanavaa — hohtelivat sulana kultana häipyen etäällä olemattomiin. Sitten he kääntyivät pois, ja yö levisi meren selälle.
Ilta oli kolea ja vailla kuutamoa. Knight istui Elfriden vieressä, vieläpä erikoisen lähellä, kun illan pimeys oli ehtinyt tehdä henkilön asennon epämääräiseksi. Elfride väistyi kauemmaksi.