Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus — siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.
Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamat naiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salin ilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.
Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonna della Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpö ja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissa ja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla. Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuu mieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä, oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.
Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempien tuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinen ehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaen vastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisin kuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.
Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärillä sijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyään talousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi ja lähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputti isänsä huoneen ovelle.
»Sisään!» kuului aina sisäpuolelta vastattavan herttaisin ulkoilmaäänin.
»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle, kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilan tavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna ja silloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanan tai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkö tule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattain kuuro.
»Pelkäänpä, etten voi — p-puh! — pahoin pelkään, etten voi, Elfride. P-pih! Tuo varvas peijakas ei siedä nenäliinaakaan, vielä vähemmän sukkaa tai tohvelia — p-puh! Jo jälleen riipoo! Ei, minä en pääse tästä nousemaan ennenkuin huomenna.»
»Niinpä toivon, ettei tuo Lontoon mies tule; enhän tiedä, mitä tehdä, isä.»
»Hankalaahan se olisi, epäilemättä.»