Hän oli pelastettu, ja pelastaja oli Elfride.
Knight ojensi kangistuneita jalkojansa ikäänkuin unesta herännyt ja hyppäsi äyrään yli.
Hänet nähdessään Elfride hypähti jaloilleen melkein kiljahtaen ilosta. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kertoivat puolen tuokion kestäessä ihmeellisen tarinan salatusta tunteesta. Voimatta vastustaa syttyvää virikettä he syöksyivät toistensa syliin.
Samana hetkenä Elfriden silmät tahtomattaan kääntyivät etsimään höyryalusta. Se oli kiihtänyt vauhtiansa ja ehtinyt jo pois näkyvistä.
Elfriden sielua värähdytti yllättävä ilon puuska hänen ajatellessaan, että oli pelastanut syvästi kunnioittamansa miehen mitä kamalimmasta kuolemasta. Tuo tunne muuttui Stepheniin kohdistuvan velvollisuuden uhmaamiseksi ja nimenomaiseksi vannotun uskollisuuden unohtamiseksi. Jokainen hänen tahtonsa hermo totteli nyt orjallisesti hänen tunnottansa — tahto johtavana voimana oli hänestä hävinnyt. Jäädä mistään välittämättä, niinkuin hän nyt jäi, hänen käsivarsiensa suojaan, oli riittävän täydellinen tulos — kaikkien hänen elämänsä vuosien loistava kruunu. Knight kenties oli vain kiitollinen eikä rakastanut häntä. Mitäpä siitä: oli äärettömästi suurempi asia olla suuremman orjana kuin pienemmän kuningattarena. Vaikka sellainen tunto ei koitunutkaan nimenomaiseksi ajatukseksi Elfriden herkässä mielessä, se kuitenkin siellä eli.
Kahden henkilön on mahdoton mennä lähemmäksi suuteloa kuin Knight ja Elfride noina vastustamattoman syleilyn tuokioina rankassa sateessa. He eivät kumminkaan suudelleet. Knightin ominainen luonnonlaatu ei sallinut hänen käyttää hyväkseen sitä tunnustusta, jonka Elfride oli vaieten lausunut.
Elfride toipui ja yritti lempeästi vapautua.
Knight päästi hänet vastustellen ja silmäili häntä sitten kiireestä kantapäähän. Elfride näytti pieneltä kuin lapsi. Knight havaitsi, mistä hän oli nuoran saanut.
»Elfride, minun Elfrideni!» huudahti hän kiitollisen hämmästyksen vallassa.
»Minun täytyy nyt teidät jättää», sanoi Elfride, kasvojen sävähtäessä kaksin verroin punaisiksi ja ilmaistessa ilon ja häveliäisyyden sekaista tunnetta. »Seuratkaa te minua, mutta vähän matkan päässä.»