»Tässäpä lienee 'teidän ristimänimenne alkulähde, miss Swancourt?» sanoi Knight Elfriden puoleen kääntyen. »Ellen erehdy, kerroitte minulle sukunne haarautuvan kolme tai neljä sukupolvea sitten Luxellianeista?»
»Hän oli minun isoäitini», sanoi Elfride turhaan yrittäen kostuttaa kuivia huuliansa. Elfride muistutti siinä Guidon Magdalenaa hieman lapsellisempaan muotoon muovattuna. Hän käänsi kasvonsa syrjittäin Knightiin ja Stepheniin ja silmäili ulkoa näkyvää taivaanlakea, ikäänkuin hänen pelastuksensa olisi riippunut nopeasta sinne pääsemisestä. Hänen vasen kätensä lepäsi kevyesti Knightin käsivarrella, puolittain pois vedettynä, koska hän häpesi vaatia Knightiä itselleen vanhan rakastajansa nähden, mutta toisaalta ei halunnut hänestä luopuakaan — vain hänen käsineensä kosketti Knightin hihaa.
Keskustelussa ei tuntunut olevan elonvoimaa; se jatkui hajanaisten huomautusten muodossa. »Ajatus ajatuksen jälkeen johtuu mieleen tässä juhlallisesti seistessä», virkkoi Knight rauhallisesti. »Kuinka paljon onkaan kuolemasta sanottu aikojen kuluessa, ja kuinka paljon voimmekaan sitä itse ajatella! Voimmehan kuvitella jokaisen täällä lepäävän sanovan: 'Sinä nostit minut korkealle, jotta putoaisin sitä syvemmälle.’ Mitä seuraakaan sitten, Elfride? Minä muistelen tässä sadattatoista psalmia.»
»Niin, minä tiedän», sanoi Elfride ja jatkoi vieläkin hiljaisemmin äänin, ilmeisesti peläten, että jokin hänen tunteensa värittämä sana voisi kuulua Stephenin korvaan: 'Päiväni ovat kuin illan varjo, ja minä itse kuihdun pois kuin ruoho lakastuessaan’.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »lähdetään heidän luotansa. Tällaiset tapaukset tuntuvat pakottavan meitä väikkymään itsemme ulkopuolella, kaukana siitä särkyväisestä majasta, jossa asustamme, ja avartamaan tuntoamme siinä määrin, ettei ruumiillinen todellisuutemme ole siihen minkäänlaisessa suhteessa. Me silmäilemme sitä heikkoa ja vähäistä vartta, josta tuo runsas kasvu riippuu, ja kysymme 'Onko mahdollista, että sellaisella kyvyllä on niin vähäpätöinen perustus? Täytyykö minun jälleen palata jokapäiväiseen vaellukseeni tuohon ahtaaseen vankikoppiin, ihmisruumiiseen, missä ajallisuuden mietteet voivat minua kiduttaa? Eikö totta?»
»Epäilemättä», vastasivat Stephen ja Elfride.
»Tuntuupa väärältäkin, että tajuisen olennon mahdollisuudet suljetaan ruumiiseen, tuohon hauraaseen lippaaseen. Mikä muu heikentääkään tulevaisuuteen kohdistuvia suunnitelmia niinkuin tuo ajatus?… Mutta olipa miten tahansa, käännytään hilpeämmälle mielelle, sillä meillä jokaisella on vielä paljon suoritettavaa.»
Knightin siten puhutellessa nuorempiansa, mitään tietämättä siitä petoksesta, jonka toisistaan erotetut sydämet hänen vieressään toteuttivat, ja niistä kohtauksista, jotka olivat aikaisemmin heitä toisiinsa liittäneet, kumpikin viimeksimainituista tunsi, ettei heidän ja mietteliään ystävän välinen vastakohtaisuus ollut heille itselleen eduksi. Vaikka Knightin kasvot sinänsä eivät olleetkaan niin sievät kuin nuoren arkkitehdin tai papin tyttären, hänen perusteellisuutensa ja eheytensä loi niihin sellaisen arvokkuuden hohteen, josta toisissa ei näkynyt merkkiäkään. On vaikeata laatia sääntöjä, jotka soveltuvat molempiin sukupuoliin, ja Elfrideä, kehittymätöntä tyttölasta, ei kenties sovi rasittaa moraalisilla velvoituksilla, jotka kuuluvat samassa asemassa olevalle miehelle. Johtuuhan naisten sulo sitäpaitsi osittain siitä nokkeluudesta, jota he lemmenseikoissa ilmaisevat. Mutta jos vilpittömyys on hyve sinänsä, niin Elfride, jossa ei sitä nyt ollut nimeksikään, näytti kaiken kaikkiaan tuskin olevan kyllin hyvä Knightille. Vaikka Stephen ei ollutkaan vilpillinen missään arvottomassa tarkoituksessa, hän oli sittenkin vilpillinen, ja millaiset hyvät tulokset lienevätkin sellaisen menettelyn palkkana sen onnistuessa, se harvoin aiheuttaa ihailua, kaikkein vähimmin, jos se epäonnistuu.
Tavallisissa oloissa Knight olisi tuskin viitannutkaan Elfrideen, vaikka olisi ollut kahden kesken Stephenin kanssa. Mutta vallitseva tilanne sai hänet tunnustustuulelle.
»Stephen», sanoi hän, »tämä lady on miss Swancourt. Minä oleskelen hänen isänsä talossa, kuten ehkä tiedät.» Sitten hän astui pari askelta lähemmäksi Stepheniä ja virkkoi hiljaisemmin äänin: »Voinhan yhtä hyvin sanoa sinulle, että olemme kihloissa ja aiomme mennä naimisiin.»