Joki virtasi siinä kohden yli laakakivien, jotka sellaisinaan olisivat kelvanneet katukäytävään, mutta joita erottivat erisuuruiset ja epäsäännölliset välipaikat. Kesän kuivuus oli kaventanut veden kristallinkirkkaaksi juovaksi, joka poimutteli talvisen virran kallioisessa uomassa. Knight tunkeutui pensaikon läpi, joka tässä kohden melkein peitti joen näkyvistä, ja juoksi kuivalle pohjalle.
»Elfride, enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista näkyä!» huudahti hän.
»Pähkinäpuut muodostavat virran yli kohoavan holvin, ja permanto
on mainiosti kivetty. Paikka muistuttaa luostarin holvikäytävää.
Sallikaahan auttaa teidät tänne.»
Hän auttoi Elfrideä pääsemään pensaikon halki alas kiville. Sitten he yhdessä kävelivät pienen, suunnilleen jalankorkuisen ja -levyisen putouksen luo ja istuivat sen ääreen laakakiville, jotka yhdeksän kuukauden aikana piilivät kihisevän kuohun alla. Heidän jalkojensa vieritse lirisi ohut vesijuova, joka yksin oli kertomassa tämän lehväkatteisen holvin tarkoitusta ja syytä, kulkien kaarrellen edelleen ja häipyen varjoon.
Katseltuaan kaikkea tuota Knight nojasi kyynäspäähänsä ja silmäili kriitillisin katsein Elfrideä.
»Eikö tuollainen upea hiusaarre hupene sekin ohueksi vuosien vieriessä kahdeksastatoista kahdeksaankolmatta?» kysyi hän vihdoin.
»Ei, ei!» virkkoi Elfride vikkelästi, ilmeisesti ollenkaan haluamatta ottaa omakseen ajatusta, jonka ankaraa vastenmielisyyttä miesten lienee vaikea käsittää. Sitten hän lisäsi, epämieluisan tunteen yhä ollessa mielessä kytemässä: »Luuletteko tosiaankin, että runsaat hiukset ohentuvat helpommin kuin keskinkertaiset?»
»Luulen, todellakin. Minä uskon — olenpa melkein varmakin siitä — että jos voitaisiin saada asiaa koskevia tilastollisia tietoja, niin havaittaisiin, että niillä henkilöillä, joiden hiukset ovat kehnot, on alkujaan ollut runsas tukka, ja että ne, joilla alunpitäen on vain kohtalainen määrä, säilyttävät sen suuremmitta vaurioitta.»
Elfriden huolet sijaitsivat hänen kasvoissaan samoinkuin hänen sydämessäänkin. Naishenkilölle on kenties yhtä kauheata ajatella kauneutensa katoamista kuin maineensa menettämistä. Joka tapauksessa hän näytti yhtä synkältä kuin konsanaan päivän kuluessa.
»Ei pidä olla niin huolissaan pelkän henkilökohtaisen kaunisteen vuoksi», sanoi Knight, äänessä hieman sitä ankaruutta, joka oli ollut alinomainen, ennenkuin Elfride vietteli hänet leppoisaksi.
»Minun mielestäni on naisen velvollisuus olla niin kaunis kuin voi. Jos olisin oppinut, mainitsisin tässä yhteydessä erään roomalaisen kirjailijanne lauselman. Minä tiedän, että sellainen kohta on olemassa, sillä isä on siihen viitannut.»