Se ainoa otaksuma, joka oli tukenut hänen arvokkuuttansa, kun hän siten oli joutunut kuorestaan ulos kiskaistuksi — se luulo, että Elfride oli viehättävän kokematon niissä asioissa — kuinka mieletön se olikaan!

Tämä mies, jonka mielikuvituksen olivat kehitelleet tavallista avarammaksi yksinäiset opinnot ja hiljaiset kaltaisiansa koskevat huomiot — jonka tunneliikunnot olivat hänen eristetyssä elämässään kehittyneet laajoiksi ja herkiksi kuin kasvit kellarissa — oli nyt ehdottoman tuskan vallassa. Sitäpaitsi olivat useita vuosia kestäneet runolliset opinnot ja, jos totuus on tunnustettava, runolliset yritykset pyrkineet yhä enemmän kehittelemään hänen olemuksensa tunteenomaista puolta yhtä rintaa hänen toiminnallisten kykyjensä keralla. Elfriden alkuperäisenä viehätyksenä oli ollut se usko, ettei hän ollut milloinkaan ennen ollut mairittelun esineenä. Nyt Knight alkoi ajatella, että on yhtä vaikea päästä ensimmäisenä naisen sydämeen kuin Bethesdan lammikkoon.

Sen sijaan, että Elfriden toinen rakastaja olisi ollut ihmiskunnan toimeliaaseen suureen enemmistöön kuuluva henkilö, joka ei olisi paljoa välittänyt itsensähuomioimisesta ja jonka hyvänluontoisuus olisi korvannut kaiken herkkävaistoisuuden puutteen, hän sattuikin olemaan sellainen kuin oli Knight. Elfriden onnettomuutena oli, että hänen sykähtelevä, hämmentyvä, varomaton sydämensä sai tehtäväkseen avuttomana puolustautua sitä terävää tarkastelua ja loogillista voimaa vastaan, jonka Knight nyt, hänen epäluulonsa kerran herättyä, oli suuntaava häneen. Surkea ristiriitaisuus ilmeni siinä seikassa, että voimakas mieli suuntasi erehtymättömän hyökkäyksensä kohti sydäntä, jota tuon mielen omistaja rakasti enemmän kuin omaa sydäntänsä.

Elfriden nöyrä kunnioitus oli nyt oma vihollisensa. Ollen Knightiin ehdottomasti kiintynyt Elfride opetti hänet piankin vaatimaan tuota kiintymystä — ja miehet oppivat sellaisen läksyn varsin helposti. Pieni satunnainen kapinallisuus ei olisi tehnyt toiselle haittaa, ja Elfridelle itselleen siitä olisi ollut sanomatonta hyötyä. Elfride jumaloi häntä ja oli ylpeä orjamaisuudestaan.

XXXI

Eräänä päivänä Knight ehdotti: »Lähdetään taas kerran rantakallioille.»
Huolimatta odottaa vastausta hän ryhtyi heti lähtemään.

»Sinnekö, missä koimme kamalan seikkailumme?» kysyi Elfride väristen.
»Se kallio tuijottelee minua kasvoihin kuin kuolema itse.»

Hän oli kumminkin siinä määrin luopunut itsenäisyydestänsä, ettei lausunut tuota huomautusta minään vaatimuksena, vaan ryhtyi hänkin kohta valmistautumaan matkaan.

»Ei, ei sinne», vastasi Knight. »Paikka on minullekin ylen kolkko. Minä tarkoitin toista, mikä sen nimi olikaan — Windy Beak.»

Windy Beak oli korkeudeltaan toinen järjestyksessä rannikon kallioiden joukossa ja — kuten usein on laita maapallon luonnonmuodostumien ja samoin ihmisten älyllisten ominaisuuksien — oli ensimmäisen maineessa. Sitäpaitsi se oli juuri se kallio, jolle Elfride oli ratsastanut Stephen Smithin saattelemana hyvin muistettuna aamuhetkenä kesäisen vierailunsa aikana.