»Vastaa minun kysymyksiini; älä sano mitään muuta, Elfride. Aioitko asiaa harkiten mennä hänen kanssaan salaa naimisiin?»
»En; minä en ollut asiaa harkinnut.»
»Mutta aioit sittenkin sen tehdä?»
Elfriden kasvoihin levisi heikko puna.
»Niin», sanoi hän.
»Ja myöhemmin sinä kirjoitit hänelle nimittäen häntä mieheksesi, ja hän nimitti sinua vaimoksensa?»
»Kuulehan, kuulehan! Se tapahtui —»
»Vastaa minulle; minä en tahdo kuulla mitään muuta!»
»Niin, me menettelimme siten.» Hänen huulensa värähtelivät; mutta sitten hän jatkoi hieman arvokkaammin: »Olisin sen mielelläni sinulle kertonut, sillä tiesin ja tiedän, että olin menetellyt väärin. Mutta minä en uskaltanut; rakastin sinua liian paljon. Sinä olet ollut minun kaikkeni — ja olet vieläkin. Etkö anna minulle anteeksi?»
On surullista ajatella, että miehet, jotka eivät aluksi salli lausumaansa sydänkäpyjensä täydellisyyttä koskevaan arvosteluun vaikuttavan isän Jumalankaan vastakkaisen todistuksen, myöhemmin, aljettuaan heidän moitteettomuuttansa epäillä, moraalisesti heidät hirttävät sellaisen todistuksen nojalla, jota häpeisivät hyväksyä, kun on kysymyksessä koiran tuomitseminen.