»Te siis olette suostunut johonkin toiseen? Ah, sitähän ajattelinkin!»
»En ole, tiedän, etten ole.»
»Ette minuunkaan?»
»Kuinka sen tietäisin?» virkkoi hän koruttomasti. Koruttomuus piili pikemmin hänen käytöksensä ja puheensa leveissä ääriviivoissa. Äänen vivahdukset ja katseiden puolittain salatut ilmeet olisivat tuntijalle osoittaneet, kuinka kovin heikkoa vastustuksen jää tässäkin tapauksessa oli.
Kuului askelia. Mr Swancourt astui huoneeseen, ja yksityiskeskustelu oli lopussa.
Tämän osittaisen julkitulon jälkeisenä päivänä mr Swancourt ehdotti, että lähdettäisiin ajelulle Targan Bayn takaisille rantakallioille, kolmen tai neljän peninkulman päähän.
Puoli tuntia ennen lähtöä kuului takapihalta rasahdus, ja kohta tuli näkyviin William Worm, joka lausui puolittain maailmalle ylipäänsä, puolittain itsekseen ja jossakin määrin kuulijoillensakin:
»Totisesti! Tuo kalanpaistaminen tekee lopun William Wormista. Ne ovat jälleen siinä puuhassa tänä aamuna — niinkuin aina ennenkin — kärisee, kärisee, kärisee!»
»Onko päänne jälleen huonossa kunnossa, Worm?» kysyi mr Swancourt.
»Mikä rasahdus se sieltä pihalta kuului?»
»Herra hyvä, minä olen heikko, horjuva mies, ja kalanpaistaminen on jatkunut pää-parassani pitkin yötä ja koko aamun niinkuin ainakin. Minä olin siitä niin pöpperössä, että putosi halko aisalle ja iski sen poikki.»