— Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! — Mutta samassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli kohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.
— Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä lypsämään.
— Niinkö luulette? Toivoisin tulevani, vaan eihän sitä tiedä.
Perästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare kenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt, miksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin lämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen toiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä lypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut huomanneensa hänen hienotunteisuutensa.
Oli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että elottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties viisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja kuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan juuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta kokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun helinä.
Tess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta. Mutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä eivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan tyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä soittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on suhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta liikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa, pysytellen pensasaidan takana piilossa.
Puutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu muutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi joka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat rikkaruohot tuoksuivat huumaavasti — rikkaruohot, joiden punaiset, keltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin viljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen hameensa "käärmeen sylkeen", murskaten etanoita jalkojensa alle, tahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen pistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä, vaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi varsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.
Tess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut voivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen tahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen soinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja nostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui näkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus tunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta tympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi sulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.
Valoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta; näytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn jo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti yksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän alkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan toiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan tiehensä kasvot palaen.
Angel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli joka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.