— Katsoppas Jaakko-riivattua, huomautti joku miehistä. Tess Durbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli saattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika huilakkaa meijerin kirnussa.
— Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten lupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku pöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.
— Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi meijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja, mikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia syhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti naimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa. Mahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat tapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta leski parka siitä joutui pahoille päiville.
— Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään kiusaavan, sanoi mrs Crick.
— Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon yskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin puhumaan — olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut semmoinen, vai mitä, tytöt? — Hän katsahti tyttöjen puoleen.
— Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä — ei se toki siitä olisi kehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.
— Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.
— Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa — ei olisi huolinut koko veijarista, arveli Retty.
— No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.
— Arvelen että — lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan — tai pysyä kokonaan erillään — en oikein tiedä, vastasi Tess pala kurkussa.