— Ukko oli vain niin iloissaan. Mepä kuulumme olevan mahtavinta aatelia koko tässä läänissä — jo ennen Oliver Grumblea, pakanallisten turkkilaisten aikoina meillä oli esi-isiä — ja kun kuuluu olevan jos kuinka paljon muistopatsaita, holvihautoja, kypäritöyhtöjä, vaakunakilpiä ja Herra ties mitä kaikkea lieneekään. Kaarle pyhän aikana olimme Kuninkaallisen Tammen ritareja, ja oikea nimemme on D'Urberville. Eikö ala rintasi kohota? Sen vuoksihan se isä ajaa könötteli vaunuissa — vaikka ihmiset luulivat hänen olevan humalassa.
— Sepä hauskaa. Onko siitä meille mitään hyvää?
— Onpa kyllä! Ihmeitähän se tekee. Saat nähdä, että kohta tänne alkaa ajaa joukoittain säätyymme kuuluvaa väkeä. Isä oli kuullut sen tullessaan Stourcastlesta ja hän kertoi minulle koko jutun juurta jaksain.
— Missä isä nyt on? kysyi Tess äkkiä.
Hänen äitinsä rupesi vastauksen asemesta kertomaan muita asioita:
— Hän kävi tänään tohtorissa Stourcastlessa. Ei se näytä olevan keuhkotautia. Tohtori oli sanonut, että sydän rupeaa rasvottumaan. Tämmöiseltä se nyt näyttää.
Ja Joan Durbeyfield koukisti märän etusormensa ja peukalonsa
C-kirjaimen muotoiseksi ja osotti sitä toisen käden etusormella.
— Tällä hetkellä, sanoi hän isälle, ympäröi rasvakerros sydäntänne tästä ja tästä kohti, mutta yksi kohta on vielä paljaana, hän sanoi. Niin pian kuin se menee umpeen — mrs Durbeyfield pyöristi sormensa kiekoksi — keikahtavat talluksenne ylöspäin, mr Durbeyfield, sanoi hän. Voitte elää kymmenen vuotta; mutta voitte myöskin keikahtaa kymmenessä kuukaudessa tai kymmenessä päivässä.
Tess näytti levottomalta. Jokohan isä katoaisi ikuiseen hämärään, huolimatta vastikään keksitystä suuruudesta?
— Mutta missä isä on? kysyi hän taas.