— No, erehdyitkö sinä? kysyi toinen.
— En rahtuakaan. Mutta mitäpä minä nuoren herran tunteita loukkaamaan.
Sillä välin ajoi Clare Tessin kanssa meijeriä kohti.
— Emmeköhän voisi siirtää häitämme vähän tuonnemmaksi? kysyi Tess omituisen tukahtuneella äänellä. Tarkotan, jos tahtoisimme.
— Emme, kultaseni. Ole huoletta. Vai tahtoisitko antaa tuolle miehelle aikaa haastattaa minut oikeuteen pahoinpitelystä? hän kysyi leikillään.
— En, tarkotan — jos ne pitäisi lykätä.
Clare ei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkotti, vaan pyysi häntä heittämään tuommoiset tuumat pois mielestään, ja Tess totteli niin hyvin kuin taisi. Mutta hän oli koko kotimatkan vakavalla, hyvin vakavalla päällä, kunnes juohtui mieleen, että he menisivät kauas näiltä tienoilta, eikä entisyyden peikot enää häntä ahdistelisi.
He ottivat hellät jäähyväiset toisiltaan sinä iltana, ja Angel meni ullakkosuojaansa. Tess oli vielä kotvasen ylhäällä, laitellen minkä mitäkin häävalmistuksia, sillä aika alkoi käydä täpäräksi. Äkkiä hän kuuli jyrinää Angelin huoneesta, polkemista ja jyhmimistä. Kaikki muut vetivät sikeintä untansa, ja peläten Angelin olevan sairaana, Tess juoksi hänen ovelleen ja kysyi mikä häntä vaivasi.
— Ei mikään, tämä vastasi sisältä. Ikävä, että sinua häiritsin! Somasti tässä sattui: rupesin nukkumaan ja aloin unissani tapella tuon miehen kanssa, joka sinua loukkasi; kuulemasi jyske syntyi siitä, että minä nyrkilläni mukiloin matkalaukkuani, jonka olin ottanut esille pakatakseni tavaroitani. Välistä minulle sattuu tämmöisiä puuskia unissani. Menehän nukkumaan äläkä sitä sen enempää ajattele.
Tämä saattoi vaa'an vihdoinkin kallistumaan ja pakotti hänet toimimaan.