— Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä olisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.
Tämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat yksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut vastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän olisi ansainnut mitä huonoimman osan — ja kuitenkin oli hän valittu. Kehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä voisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä pesävalkean ääressä.
— Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta, ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.
Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta tulleelta viittaukselta.
— Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein iloisena.
— Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon. Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut, niinkuin kenties olisi pitänyt.
Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:
— En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni, onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme — semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?
— Annan minä, ihan varmaan…
— Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys. Aletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut ijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin hyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin tunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon palvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin nytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka kauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni toisten hyväksi itse lankesin.