Tess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut häntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.
He kulkivat taas äänettöminä eteenpäin. Kerrottiin perästäpäin erään Wellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään tavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen, sanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa. Paluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät kuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja myöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa olivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän ajatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan perästä se muistui hänelle mieleen.
Mökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:
— Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä auttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.
— En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare vastasi.
— Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt — häpeän vuoksi.
Ei ne sitten sinua syytä.
— Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan päätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän naurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän onnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa nauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene nukkumaan.
— Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.
He olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville cisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten kuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä, mutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.
Ei ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet kierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja sitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.