— Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen heti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin heidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä, saatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja toivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni olisivat kauheat.
— Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.
— Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.
— No, olkoon sitten niin.
Ei katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen ja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.
— Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen näköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta. Sanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan minua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä sattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni muistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se silloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.
— En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen toki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi, kunnes näen minnepäin asiat kehittyvät — sitten kyllä kirjotan sinulle.
Tess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat, mutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen silmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat tunteensa, voittaa itsensä.
Clare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:
— Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä kaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä taas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!