Clare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, jotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä noille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa sydämessään. Hän meni huoneeseensa.
Äiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja huomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.
— Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian lähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.
— Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.
— Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain erikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?
— Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri mieltä —
— Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa kohtaa?
Äidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli lukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.
— Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi hänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.
— Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja viattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan loukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet mieleiseksesi opetat.