Ajatuksiinsa vaipuneena hän kääntyi mennäkseen pois ja kulki muutaman alttarin muotoisen hautapatsaan ohi, kaikkein vanhimman, jonka päällä lepäsi pitkällään ihmisvartalo. Puoli hämärässä ei hän ollut sitä ennen keksinyt eikä olisi nytkään kiinnittänyt siihen huomiotansa, ellei hänen mieleensä olisi jysähtänyt, että kuva liikahti. Käytyään lähemmä hän havaitsi silmänräpäyksessä, että se oli elävä olento. Hän oli vaipua pyörtyneenä maahan, niin kovasti hän säikähti huomatessaan, ettei hän ollutkaan yksin, mutta toipui kuitenkin heti tuntiessaan Aleksander D'Urbervillen.
Tämä hyppäsi alas paadelta häntä tukemaan.
— Näin sinun tulevan sisään, hän sanoi hymyillen, pistäysin tuohon, jotten sinua häiritsisi. Täällähän meillä on koko sukukokous allamme asuvien vanhojen poikain kanssa, vai mitä? Kuulehan!
Hän jyskytti jalallaan kovasti lattiaan, jolloin kumea kaiku vastasi altapäin.
— Totta tosiaan se heitä hieman ravisti, hän jatkoi. Ja sinä luulit minua jonkun ukkovainajan kivikuvaksi? Toiset ajat on nyt käsissä. Väärän D'Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin koko hallitsijasuku oikeita D'Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on tehtävä?
— Mene tiehesi! mutisi Tess.
— Minä menen — menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta mennessään hän kuiskasi: — Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin!
Kun hän oli mennyt, niin Tess kumarsi päänsä hautakammion sisäänkäytävää vasten sanoen:
— Miksi olen pahalla puolen tätä ovea!
<tb>