Tess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään, vaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.
— Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo häntä tavata.
— On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?
— Angelin.
— Mr Angelin?
— Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.
— Käyn katsomassa onko hän valveilla.
Hänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä, katsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin asema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi Tess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän häntä vähääkään soimannut.
Kohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen sydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi seisaallaan. — Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut, hän sanoi itsekseen — ja ovi aukeni.
Tess ilmestyi kynnykselle — ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet näkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen kauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku harmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman väriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen vahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi kiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla — hänellä oli nähtävästi ollut kiire.