— Mutta hän tahtoo minua ehdottomasti viheltämään, huomenna pitäisi jo alkaa.
— Vai niin. No, minäpä opetan sinua.
— Ei, ei tarvitse, sanoi Tess vetäytyen ovea kohti.
— Mitä joutavia, en minä sinua koske. Näes — minä seison teräslankaverkon tällä puolen, ja sinä sillä puolen. Katso nyt tarkkaan, sinä puristat liiaksi huuliasi. Näin ne pitää olla.
Hän asetti huulensa vihellysasentoon ja vihelsi osan laulua "Vie pois, vie pois punahuulesi!" Mutta Tess ei tajunnut viittausta.
— Koetahan nyt, kehotti D'Urberville.
Tess koetti näyttää umpimieliseltä, hänen kasvonsa kävivät vakaviksi kuin kuvapatsaan. Mutta nuori mies ei lakannut kehottamasta, ja lopuksi, päästäkseen eroon hänestä, tyttö pani huulensa niinkuin oli neuvottu saadakseen esiin selvän äänen. Sitten hän pyrskähti nauramaan omaa taitamattomuuttaan ja punastui taas harmista, että oli nauranut.
D'Urberville kehotti yhä: — Koetahan uudelleen!
Tess oli hyvin totuudessa tällä kertaa, hän koetti — ja jo lirahti selvä ääni. Tuosta menestyksestä hän tuli hyvilleen, hänen silmänsä avartuivat, ja tahtomattaan hän hymyili D'Urbervillelle.
— Kas niin. Kun kerran alkuun pääsit, niin mainiosti se menee. Sanoinhan, etten sinua koskisi, ja vaikka kiusaus on ollut rajaton, niin pysyn kuitenkin sanassani. Tess, eikö äitini tunnu sinusta omituiselta eukolta?